tiistai, 7. elokuu 2012

ILMONEN


Saattajaisia voi lukea Vuodatuksen sekoilujen ajan Bloggerissa (v.0.60, elikäh pahasti vaiheessa).


http://saattajaiset.blogspot.fi/

sunnuntai, 24. heinäkuu 2011

Joutavainen vastaa: Kuolevan kuun vastaukset

"Tulkaa suku suuni pääll, heimo hengen lähtiessä, tulkaa velloit vettä myöte, siaret somerta myöte".

tietäjä Joutavaiselta voipi kysyä kaikesta kuolemaan, suruun, tuonpuoleiseen, sieluihin, esivanhempiin ja suomalaiseen kansanuskoon liittyvästä.

"Jo ne on männeet silmistäni, vaa ei oo männeet mielestäni, syämmell on syyvessäni, maatess on maksoissani, käen pääll on kävvessäni".

lauantai, 23. heinäkuu 2011

SURU

SUOMALAINEN JA URALILAINEN KUOLINPERINNE  

1. kuolemaan liittyvien tapojen tarkoitus on ymmärtää ja helpottaa sitä surua ja hämmennystä mikä ihmisen valtaa kun tältä viedään läheinen. 

2. suremaan jääneiden lisäksi on haluttu helpottaa kuolleen matkaa tuonpuoleiseen ja elämää tuonpuoleisessa.

3. kuolemaan liittyviä tapoja voidaan pitää yhtenä vanhimmista uskonnollisen eli tunteisiin perustuvan käyttäytymisen muodoista (apinaemojen tiedetään kantavan kuolleita poikasiaan useita päiviä).

4. uskomuksien ikää voidaan arvioida sanan kuolema vuosituhansia vanhasta yhteisestä uralilaisesta juuresta (suomen kuolla, vepsän kolda, viron koolda, liivin kuolo, mordvan kuloms, udmurtin kulini, komin kulni, mansin xol, hantin xat, unkarin hal, samojedin xa, selkupin qu).   

5. uralilaisten kansojen kuolinperinteitä kuvaa käytännöllisyys (vuodenajan mukaan hautaaminen), hetkeä eläminen (pyritään hautaamaan samana päivänä), kiertävän elämäntavan tuomat rajoitukset (kuolinkodat vuotuiskierron varrelle) ja henkisen olemuksen korostaminen (pitkälle kehittynyt sielu-usko).

6. yhteisinä perinteinä voidaan pitää kuolevan luokse kokoontumista ("voipas mie poloine piika, ku en olt lässä henken lähtiessä, suun alla sukertamassa"), vuodenajan mukaan hautaamista (talvella rekeen, lavalle, puuhun, kesällä ruuheen, kuoppaan, roiloon), jokien pitämistä sielujen kulkuteinä (haudat jokien varsille), kuolleiden peittämistä tai käärimistä koivuntuoheen (vrt. tuohesta valmistetut kätkyet), esineiden laittamista hautaan ("haluesineet"), suku ja perhehautoja (haudalle perheen toteemin eli tamgan tunnus), luonnon kunnioittamista (annetaan puiden kaatua hautojen päälle), muistajaistapoja (kuolinnuket, muistinporot), luiden ja kallojen kohtelemista kunnioituksella (estetään levitteleminen) ja kuolleiden ajattelemista eläiminä (lintuja, perhosia).      

7. vieraita kuolinperinteitä edustavat syvät maahaudat, arkkujen käyttäminen, polttohaudat, suuret kiviröykkiöhaudat, suuret kumpuhaudat, venehaudat (ruuhella peittäminen kotoperäistä), rivihaudat, hautakivet (pienillä kivillä peittäminen kotoperäistä), yleiset (eri sukuihin kuuluvien) hautausmaat ja yleiset kuolleiden juhlat.  

8. kuolemanjälkeiseen elämään liittyvissä uskomuksissa ovat sekoittuneet tuntureissa ja järvien alla sijaitsevat sukulaisten henkien asuttamat saivot, jokien alajuoksuilla ja taivaanrannassa sijaitseva tuonilmainen ja maan alla sijaitseva sairauksien henkien asuttama alinen (kolme eri uskomusperinnettä).

9. sielu-uskomuksiin on sekoittunut monenlaisia nimiin, uniin, toteemeihin ja suojelushaltijoihin liittyviä ajatuksia (miesten voimaa antava viides sielu alkujaan isän suvussa periytyvä, murrosiässä saatu soturinimi, nimisielu).

10. ajatukset jälleensyntymisestä ovat olleet rajallisia ja vaihdelleet yhdestä kerrasta viiteen. kuolleen itsensä ei olla ajateltu syntyvän uudestaan vaan henkensä, muistonsa, elinvoimansa ("ihminen elää niin kauan kun hänet muistetaan").

11. kuolemaa ei olla pelätty (pidetään iloisena jälleennäkemisenä sukulaisten kanssa). pelkoa ovat aiheuttaneet sairaudet, selittämättömällä ja oudolla tavalla kuoleminen ja kaukana kotoa kuoleminen.   

12. kuolleita on kutsuttu lintusiksi, vanhemmiksi, saivoiksi ja syntysiksi (vieraita nimityksiä esi-isä, vainaja, rukka).    

13. itsemurhaan on suhtauduttu iän mukaan. nuoren tekemää itsemurhaa on oudoksuttu ja pidetty henkien (varjosielu itsen) aiheuttamana, vanhuksen hakeutumista rauhalliseen paikkaan kuolemaa odottamaan luonnollisena (hantin tom polok monos, hän meni toiselle puolelle).   

HENKI

1. surullisen ihmisen sielun ajatellaan pudonneen maanrakoon (alinen) tai karanneen taivaalle (ylinen).

2. ihmisen jälleensyntyvän sielun kerrotaan siirtyvän suvun seuraavaan lapseen.

3. varjosielun ajatellaan matkaavan jokea pitkin meren syvyyksiin, elävän siellä saman ajan mitä ihminen eli maan päällä, muuttuvan kovakuoriaiseksi ja katoavan.

4. kuolleiden sielujen uskotaan liikkuvan jokia pitkin ympäri vuoden (talven tapoihin kuuluu jään koputtaminen kepeillä, "etteivät matkaisi väärään suuntaan").

5. henkisielu löylyn ajatellaan poistuvan ihmisestä viimeisen henkäyksen mukana (vepsän löl, viron leil (henki), liivin läul, saamen liewla (höyry), udmurtin lul (henkäys), komin lol (elämä), mansin lili (hengitys), hantin lil (sielu), unkarin lelek).  

6. yhden ihmisen sieluista ajatellaan elävän hiuksissa (pidetään hyvää huolta, pestään, letitetään).

7. jälleensyntyvän sielun uskotaan elävän luissa (saaliseläinten luut haudataan oikeassa järjestyksessä, "jotta palaavat takaisin").

8. sielukärpäsen kerrotaan "piilottelevan katossa ja tulevan sieltä kuoleman hetkellä".

9. yhden sieluista uskotaan voivan palata rakkaana pidettyyn lemmikkiin.

10. "suus kiinni ettei sielus karkaa" (sanonta).

11. sielujen tiedetään puhuvan "eläinten ja lintujen äänin".

12. sielujen uskotaan nousevan maan alta kevään ensimmäisissä ruohonkorsissa.

13. kuolleen hengen ajatellaan liikkuvan vanhoilla asuinmaillaan kuoleman jälkeen.

14. kuolleen hengen tiedetään pysyttelevän kotitalossa kuoleman jälkeen (asetetaan ruokaa ja vettä).

15. sieluilla ajatellaan olevan yhteys synnyin ja kuolinpaikkaan.

16. kynsiä pidetään yhtenä sielun eli elinvoiman ilmentymistä (koska kasvavat, pidetään tallessa, laitetaan mukaan hautaan).

17. ihmisen neljä sielua ovat varjosielu (hautaan kuolleen mukana), lintusielu (matkaa aliseen linnun hahmossa), unisielu (liikkuu unissa) ja henkisielu eli jälleensyntyvä sielu (siirtyy tälle valmistettuun nukkeen ja sen jälkeen ensimmäiseen sukuun syntyvään samaa sukupuolta olevaan lapseen).

18. yöperhosia pidetään kuolleiden henkinä (kalpeita, liikkuvat öisin, pyrkivät valoa kohti).

19. varjosielun uskotaan kiertävän kuoleman jälkeen paikat joissa ihminen elämänsä aikana vieraili.

20. varjosielun kerrotaan näyttäytyvän kuolevan läheisille ennen kuolemaa (ihmisen kaksoisolento).

21. varjosielun uskotaan voivan ottaa linnun ja oravan hahmon.

22. kuolleen hengen ajatellaan käyvän kotonaan "niin kauan kun liha maatuu maan alla".

23. keskeneräisten asioiden ja sanomattomien sanojen uskotaan jäävän vaivaamaan henkeä (pyritään sanomaan ja selvittämään).

24. ihmisen hengen uskotaan oleskelevan rinnan alla missä tämä "lämmittää luita". hengen tiedetään voivan "vieriä" ja "mennä tupehuksiin". kuoleman hetkellä hengen ajatellaan lähtevän rinnan alta eli "luijen seämestä".

25. ihmisen kolme sielua ovat henkisielu lil (viimeinen henkäys, häviää kuoleman jälkeen), hahmosielu is (ei katoa kuolemassa) ja varjohaamu (elää ihmisestä erillään, näyttäytyy etiäisinä).

26. sielun uskotaan elävän tuonpuoleisessa saman ajan mitä ihminen eli maan päällä, nuorenevan vuosi vuodelta ja syntyvän lopulta pienenä lapsena (usein lapsenlapsena jolle annetaan isovanhemman nimi).

27. obinugrilaiset uskovat miehillä olevan viisi sielua ja naisilla neljä.

28. ihmisen sielut ovat varjosielu (muuttuu aaveeksi), kaksoisolentosielu (jatkaa elämää sukulaisten kanssa), henkisielu (nousee yliseen viimeisen henkäyksen mukana), jälleensyntyvä sielu (syntyy suvun seuraavaan lapseen) ja sielulintu (tulee auringosta ja antaa vastasyntyneelle elämän, kuoleman jälkeen lentää takaisin aurinkoon).

29. jälleensyntyvän sielun uskotaan palaavan suvun toteemieläimen hahmossa (sammakko, lisko, peura, pöllö) ja turvaavan suvun jatkuvuuden.

30. kuolleen hengen ajatellaan oleskelevan pirtissä pöydän alla (varotaan potkimasta, poltetaan valkeaa läpi yön "jotta näkee liikkua").

31. sielujen uskotaan elävän perhosten hahmossa, lasten sielujen pienten perhosten (ei pidä koskettaa, hauraita).

32. kuolleiden ajatellaan näyttäytyvän pihapiiriin uskaltautuvina lintuina (linduzina).

33. selkuppien mukaan ihmisen sielut ovat il (elinvoima), lotar (varjosielu, jatkaa matkaansa tuonpuoleisessa) ja tös (ihmisen ulkopuolinen sielu, pehmentää matkaa tuonpuoleiseen).

34. selkupit pitävät jäämerta kuolleiden merenä (lotar tsos). sielujen ajatellaan uivan mereen jokea pitkin. vahingollisten henkien uskotaan vaanivan (kalastavan) sieluja joen suulla. mereen päästessään sielujen ajatellaan kuolevan (pääsevän tuonpuoleiseen).

35. ihmisen viisi sielua ovat henki (hengitys, elonmerkit), sielulintu (pakeneva henki), hahmo (kehon ulkopuolella oleskeleva vapaasielu), itse (varjosielu) ja onni (näkymätön suojelushaltija).

36. henkisielun ilmentyminä pidetään elohiirtä (värviäinen, iholindu) ja vaimasta (vaimanen, vaibma, kohtia joissa voi tuntea tykytystä).

37. henkisielua pidetään elämää ylläpitävänä voimana (siirtyy synnytyksessä äidistä lapseen, poistuu viimeisessä henkäyksessä).

38. varjosielun uskotaan antavan ihmiselle tajunnan, persoonallisuuden ja muistin.

39. varjosielun ajatellaan jättävän ihmisen sairauden aikana, liikkuvan vapaasti unen aikana, jatkavan elämää kuoleman jälkeen (unet, muisto) ja syntyvän uudestaan suvun seuraavaan lapseen (antaa lapselle ymmärryksen).

40. sielujen uskotaan majailevan vatsanpohjassa (suolenliike), päässä ja sydämen kohdalla (syke).

41. neidon uskotaan menettävän sorsasielunsa (sorz) naimisiin mennessään ja saavan tilalle "vierailta kylmiltä seuduilta" lentävän hohtavan naisensielunsa (käkisielu) jonka menettää kuolemassa.

42. mordvalaiset kutsuvat sieluja nimin ojme / vajmä (valoisa henki joka siirtyy kuoleman jälkeen lapseen, voi ottaa  sinertävän usvan hahmon), arne (henkisielu jota ilman elämä ei ole mahdollista), tsopatsa / sopatsa (hahmosielu joka näyttäytyy valveilla ja unissa, joskus linnunhahmoisena, läsnä muistajaisissa) ja sulej (varjosielu jota kutsutaan juurettomaksi, suvuttomaksi ja oksattomaksi).

43. sielujen kerrotaan voivan liikkua liekkien ja tulen hahmossa.

44. komit uskovat kuoleman tulevan silloin kun hengittävä sielu (lov) poistuu ihmisestä (lov petem). kuoleman hetkellä ihmisen ajatellaan hajoavan kolmeen osaan (soj (ruumis), lov (hengittävä sielu) ja ort (varjosielu)).

45. komit uskovat kuolleen hengen matkaavan kauas esivanhempien luokse ja toisaalta pysyttelevän haudalla (esivanhempien ajatellaan tulevan haudalle vastaan).

46. vieraileville sukulaisten hengille laitetaan jyviä (haudalle ja koti-ikkunan alle).

47. muuttolintuja ja variksia pidetään esivanhempien henkinä (totemististen heimouskomusten jäänteitä).

48. komit pitävät päässä sijaitsevaa henkisielua (lov) sisäisenä voimana ja elämän antajana joka poistuu ihmisestä viimeisen henkäyksen mukana (näyttää poistuessaan höyryltä). lovin uskotaan voivan ottaa perhosen, hiiren ja pikkulinnun hahmon. tuonpuoleisessa lovia pidetään ihmisen muiston jatkajana.

49. komien mukaan kaikella elävällä on henki (lovja turun=elävä ruoho, lovja pu=elävä puu).

50. hengen lähdöllä tarkoitetaan henkisielun poistumista nenän tai suun kautta kuoleman hetkellä.

51. varjosielun ajatellaan seuraavan ihmistä tuonpuoleiseen.

52. saamelaiset uskovat ihmisen koostuvan lihasta, hengestä ja sielusta (liha=sisäiset ja ulkoiset elimet, henki=hengitys, sielu=sydän, elämä, veri).

53. varjosielua pidetään ihmistä suojelevana kaksoisolentona (varjon käyttäytymisestä alkunsa saaneita uskomuksia).

54. kolttasaamelaiset uskovat varjosielun liikkuvan eläimen hahmossa.

55. saamelaiset ajattelevat henkisielun (jieg´ga) sijaitsevan rinnassa.

56. varjosielua yhdistetään ihmisen nimeen (olemus, muisto, nimi osa muistoa).

57. saamelaiset vertaavat ihmistä kuuseen jonka sydän on lähempänä rungon eteläistä eli vasenta puolta.

58. sairauksien ajatellaan johtuvan varjosielun lähtemisestä omille teilleen (sielua voidaan etsiä valkoisen liinan kanssa).

59. noitien kerrotaan pystyvän hallitsemaan varjosielujaan (eläinhahmoisia).

60. haudalla pysyttelevälle varjosielulle tehdään sija kuolleen vaatteista.

61. ikiuntaan nukkuvien haamusielujen kotipaikkaa kutsutaan untolaksi.

62. komit pitävät varjosielua (ort) ihmisen kaksoisolentona (läsnä syntymästä kuolemaan). ortin ajatellaan oleskelevan kehon ulkopuolella (näyttäytyy etiäisinä, sinisinä tulina, outoina ääninä). mustelmia pidetään ortin tekosina (sininen väri). ortin tiedetään ilmestyvän ihmisille joihin kohdistuu suuria haluja tai toiveita (odottajille, odotetuille). ortin näyttäytymistä pidetään onnea tuovana.

63. komit uskovat varjosielu ortin ottavan ihmisen paikan kuoleman jälkeen (ihmisen matkustaessa tuonpuoleiseen). ortille osoitetaan samaa kunnioitusta kuin kuolleelle itselleen(kestitetään, kierrätetään katsomassa tuttuja paikkoja). suruajan jälkeen ortin ajatellaan muuttuvan kiveksi, menevän maan alle tai häviävän.

64. komilaisten tietäjien uskotaan pystyvän näkemään varjosieluja (ort azzis, hän joka näkee ortin).

65. komit uskovat ures-nimisen sielun voivan ottaa eläimen hahmon (haukka, korppi, pyy, jänis, orava).

66. udmurttien mukaan ihmisen kaksi sielua ovat henkisielu (lul) ja haamusielu (urt). haamusielun tiedetään voivan irtautua ihmisestä lepakon tai valkean perhosen hahmossa. henkisielun uskotaan pysyttelevän ihmisessä läpi elämän ja haihtuvan kuoleman hetkellä ilmaan (haamusielun jäädessä haudalle).

67. obinugrilaiset kutsuvat henkisielua liliksi ja hahmosielua isiksi.

68. vahingollisten henkien tiedetään voivan kaapata tai pidätellä öisillä matkoillaan olevia sieluja (seurauksena heikentyminen tai sairastuminen).

69. saamelaisten mukaan ihmisen henki (jiegg, heägga) majailee sydämen tienoilla tai vatsassa ja sielu päässä ("vain toisen voi lähettää pois"). veren ja hengityksen (vuoinnas) uskotaan antavan ihmiselle elämän. sydämen ja sukupuolielinten tiedetään olevan yhteydessä toisiinsa (syke).

70. saamelaiset pitävät unia "henkien maana".

71. saamelaiset uskovat ihmistä seuraavaan henkiolentoon (farrosas) joka voi muuttua halutessaan etiäiseksi (ovdasas). seuralaisen tiedetään suojelevan onnettomuuksilta ("liikkuu edellä"). kuoleman jälkeen seuralaisen ajatellaan jäävän elämään maan päälle tai siirtyvän sukulaislapseen.

72. saamelaiset uskovat seuralaisen pitävän yllä omaa tuntoa (oame-tovdu, pidetään tahdosta riippumattomana voimana joka asustaa ihmisessä ja "on kaikessa tätä etevämpi").

73. saamelaisperheiden seuralaishenkien (kaddz) ajatellaan periytyvän isiltä pojille ja äideiltä tyttärille. kaddz luovutetaan lapselle tämän ollessa murrosiässä (pienille lapsille asiasta ei puhuta). kaddzin uskotaan olevan näkymätön ja eläinhahmoinen (karhu, poro, haukka, made, susi, hyönteinen), ilmestyvän unissa ja kulkevan mukana kaikkialle.

74. inarinsaamelaiset uskovat haamusielun (ovdasa) jäävän asumaan kuolin tai hautapaikalle, neuvovan kuolleen omaisia, huolehtivan siitä että perheen tapoja noudatetaan, ilmestyvän unissa ja ilmaisevan kuolleen tahtoa.

75. saamelaisten mukaan ihmisen neljä sielua ovat heäggä (henkisielu, poistuu viimeisen henkäyksen mukana), unisielu (liikkuu kehon ulkopuolella unien ja noitamatkojen aikana), ovdasas (etiäinen, suojelee, liikkuu ihmisen edellä, jää pälyilemään kuolinpaikalle) ja jälleensyntyvä sielu (elinvoima, asustaa luurangossa).

76. varjosielun ajatellaan asustavan pääkallossa (vrt. eläinten kallojen ripustaminen puihin).

77. varjosielun uskotaan voivan vierailla läheisten unissa ("käy hänessä nukkumassa").

78. unkarilaiset kutsuvat varjosielua nimin iz ja isz ("iz sinut syököön").

79. varjosielun lähtöä voidaan yrittää nopeuttaa loitsuin ("ettei jäisi kummittelemaan").

80. unkarilaiset uskovat varjosielun liikkuvan hiiren hahmossa.

81. nukkuvia ei herätetä koska ajatellaan että varjosielu ei ehdi palaamaan matkoiltaan jolloin ihminen vaikuttaa poissaolevalta ja äreältä (jos pakko herättää herätetään hitaasti).

82. hantit ja mansit kutsuvat varjosielua nimin is ja iz (suomen itse).

83. marien mukaan ihmisen sielut ovat sul (poistuu viimeisen henkäyksen mukana), con (ei vakituista olinpaikkaa) ja ört (linnunhahmoinen, liikkuu oman tahtonsa mukaan, liian pitkä poissaolo aiheuttaa sairauden).

84. unkarilaisten sielut ovat lelek (elävä sielu) ja iz (varjosielu).

85. udmurtit ajattelevat sielujen liikkuvan valkoisten perhosten hahmossa (jos lentelevät talon lähellä uskotaan kuolleilla olevan asiaa, paikoin muistajaiset tapahtuman kunniaksi, sielunsa kadottanutta kehotetaan etsimään valkoinen perhonen).

86. nenetsien mukaan kuolleen henki (kuei) oleskelee hetken haudan läheisyydessä ja lähtee sitten vaeltamaan kohti tuonpuoleista. tuonpuoleisessa hengen tiedetään jatkavan elämäänsä niinkuin maan päälläkin.

87. samojedit uskovat ihmisen hengen jakaantuvan kuoleman jälkeen kahtia toisen puoliskon vaeltaessa tuonpuoleiseen ja toisen pyrkiessä suvun kantavanhemman luokse.

88. samojedien mukaan varjosielu (töös) asustaa kehon ulkopuolella, seuraa ihmistä varjon tavoin (edellä kulkien, taakse jättäytyen) ja häviää olemattomiin kuoleman jälkeen.

89. tajuttomuuden tilaa kutsutaan itsettömyydeksi (varjosielu itsen ajatellaan poistuneen).

90. kaatumatautia kutsutaan nimin itshine ja es-orma (yhdistetään varjosieluun).

91. varjosielun uskotaan liikkuvan riekon hahmossa (ihtiriekko, isserriekko). 

92. noitamatkalle lähtevän varjosielun ajatellaan ottavan avukseen voimakkaita apuhenkiä (noita itse ei matkusta mihinkään).

93. varjosielua yhdistetään nimeen (peritään esivanhemmilta nimen mukana).

94. itsemurhan tehneen ajatellaan kummittelevan levottomana henkenä elämänlankansa loppuun asti (varjosielu jää kummittelemaan).

95. saamelaiset uskovat henkisielun elävän mahakuopassa ("kolossa rinnan alla").

96. saamelaisten mukaan henkisielusta voi antaa puolet pois ("jos antaa enemmän kuolee").

97. unisielun ajatellaan asustavan otsassa tai nenässä (sielusta voi lähettää pois puolet).

98. ihmisten ajatellaan vaeltavan henkien maailmassa unissaan (noidan erottaa muista kykynsä päästä henkien maailmaan muulloinkin).

99. saamelaiset uskovat unisielun siirtyvän kuolemassa tuonpuoleiseen (jabmiidaibmu) missä tälle luodaan uusi keho (jos luuranko säilynyt kokonaisena).

100. sielulinnun tiedetään liikkuvan riekon, kiirunan ja kuukkelin hahmossa (uskotaan pystyvän vierailemaan tuonpuoleisessa).

101. samojedit ajattelevat ihmisen elävän henkenä siihen asti kunnes ruumis on maatunut ja sitten "haihtuvan pois".

102. udmurtit sanovat ihmisen säikähtäessä, sairastuessa ja mennessä tajuttomaksi "urtez koskem" (hänen urtinsa on lähtenyt).

103. varjosielu urtin tiedetään liikkuvan lepakon hahmossa (yö henkien aikaa).

104. urt-sielujen uskotaan liikkuvan yöperhosten hahmossa (ajatellaan tulevan tervehtimään omaisiaan, kutsutaan nimellä urt-bugli, sieluperho).

105. udmurtit pitävät sieluperhosten hätyyttämistä ja surmaamista vakavana rikoksena.

106. kadonnutta varjosielua voidaan etsiä loitsija-akan kanssa valkoinen liina käsivarrella (urt-kuton, urtin etsintä).

107. komien mukaan henkisielu (lol) asustaa pääkallossa, pakenee kuoleman jälkeen höyrynä, irtaantuu unen aikana ja pystyy liikkumaan hiiren hahmossa.

108. komit ajattelevat varjosielun (ort) muuttuvan ajan myötä suojelushaltijaksi, oleskelevan suojelemansa ihmisen läheisyydessä, ottavan osaa suojattinsa toimiin ja näyttäytyvän unissa.

109. lapsen uskotaan saavan varjosielun syntyessään ("erottamattomat").

110. varjosielu ortin kerrotaan liikkuvan sinisen tulen hahmossa (ort-bi, ortin tuli) ja nipistävän ihoon sinisiä täpliä (mustelmat).

111. kuolleen linnun uskotaan merkitsevän jonkun varjosielun tai suojelushaltijan kuolemaa.

112. udmurttien mukaan henkisielu lol yhtyy kuolemassa varjosielu ortiin.

113. udmurtit kutsuvat henkisielu lulin lähtöä hengen lähdöksi (lul-poton, ajatellaan poistuvan suun tai sieraimien kautta, lähtöä seuraa tuulenvire tai puhuri).

114. varjosielu urtin uskotaan pysyttelevän kuolleen läheisyydessä, vierailevan hautaamisen jälkeen kotona, siirtyvän elämään suvun kalmistoon ja tekevän kalmistosta vierailuja sukulaisten luokse.

115. udmurttien mukaan varjosielua voidaan yrittää sitoa taioin haluttuun paikkaan.

116. komit pitävät varjosieluja esivanhempien henkinä jotka liikkuvat vanhoilla asuin ja pyyntimaillaan.

117. kolttasaamelaiset uskovat hengen (jienk) asuvan sydämen tienoilla ja kutsuvat valtimoa henkisuoneksi (jienk-sun, vaibmo-suodna).

118. kuolansaamelaiset ymmärtävät hengellä (jink) ja sydämellä samaa.

119. aunuksenkarjalaiset kutsuvat sydänalaa "hengen kohdaksi".

120. virolaiset nimittävät valtimoa käden hengeksi (käe vaim).

121. metsäsuomalaiset uskovat kuolleen hengen lähtevän perhosen, valkoisen kärpäsen tai pienen valkoisen linnun hahmossa ("henklintu on pienemp kun tiainen").  

122. kasvojen kalpenemista ja voimien heikkenemistä pidetään hahmosielun lähdön seurauksena.

123. marityttö sanoo veteen katsoessaan "älä ota muotoani".

124. saamelaiset kutsuvat hahmosielua sibmoksi (muoto, piirre).

125. mordvalaiset tarkoittavat hahmosielulla (tsama) haamua ja varjoa ("ei oo muuta kun haamu jäljellä", "siinä pojassa on aivan isävainaansa haamu", "kulkee haamussaan").

126. ihmisen ajatellaan voivan kadottaa hahmosielunsa säikähtäessään ("neiti siitä säikähtihe, jo on muoto muuttununna, neion veret vierähtänynnä", sielun voi saada takaisin käymällä kumartamassa säikähtämisen paikalla, kutsutaan "kohtaukseksi").

127. kolttasaamelaiset eivät katso tai tallaa varjoa (varjoa katsovan ajatellaan hullaantuvan tai alkavan näkemään maailmaa nurinkurisena).

128. mansin sana is tarkoittaa puun, huoneen ja elävän ja kuolleen ihmisen varjoa.

129. suomen sanalla itse tarkoitetaan tajuntaa ja järkeä (itsetön lapsi, "se män ihettömäks").

130. varjosielun sijasta voidaan käyttää sanoja emuu ("emmuu käv jo eiläpäe", "seij ollu akka ihe, se ol akaa emuu") ja haltija ("haltia karkas pois hänest", "hältä haltiaanen on joutunu pois", "ihminen haltiatoin, valkeeveronen", "laps haltiatoin, valkiaverinen").

131. hantin sana lil esiintyy sanonnoissa henki (lil) salpautuu, lil-vos (henkireikä, suonsilmäke) ja lilon (elävä, puhuttaessa eläimestä, puusta tai vedestä).

132. hantit uskovat varjosielu isin (sieluinen-kuvainen-täyteys) liikkuvan sääsken, perhosen, pääskyn, kärpäsen, joutsenen, harakan tai pöllön hahmossa (lentelee "seitsemän keihäänvarren korkeudella").

133. varjosielu isin ajatellaan oleskelevan otsassa (veren pyyhkiminen lapsen otsaan), päässä, oikeassa korvassa (korvaan puhalletaan jos on lähtenyt teilleen), päänahassa, hiuksissa tai veressä (ajatellaan loittonevan verenvuodon myötä).

134. henkisielu lilin uskotaan asustavan sydämessä, maksassa, veressä, suussa tai keuhkoissa.

135. obinugrilaiset pitävät varjoa (urt) kehon ulkopuolella asustavana kaksoisolentona joka jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen (xadai-urt, kuollut-urt, lilon urt, elävä urt).

136. varjosielu urtin kerrotaan liikkuvan lepakon hahmossa ja kasvavan kuoleman lähestyessä ("kunnes varjo ulottuu maahan").

137. hahmosielu isiä voidaan yrittää sitoa taioin puiseen kuvaan (kuolinnukke).

138. obinugrilaiset uskovat naisen sielun palaavan kotikyläänsä, miehen sielun hakeutuessa omiensa joukkoon.

139. polttamisen ajatellaan tuhoavan varjosielun (vierasta perinnettä, vihollisten ruumiit voidaan polttaa).

140. henkisielun uskotaan elävän tuonpuoleisessa "saman ajan kuin maan päälläkin" ja raukenevan sen jälkeen tyhjään tai muuttuvan vesikuoriaiseksi (elämän uskotaan keskeytyvän jos sukuun syntyy uusi lapsi tai jos ihmistä aletaan palvoa haltijana jolloin siirtyy lapseen tai palvonnan kohteeseen).

141. henkisielu lilin uudestisyntymisen ajatellaan tapahtuvan vaiheittain (ohdakkeesta peuraan, peurasta ihmiseen).

142. hantien mukaan uroilla ja uros karhuilla on viisi sielua ja naisilla ja naaras karhuilla neljä (karhuja pidetään ihmisen kaltaisina ja lähimpinä sukulaisina).

143. varjosielun uskotaan tuntevan kylmää, nälkää, ikävää, rakkautta, vihaa ja yksinäisyyttä.  

144. lintusielun ajatellaan voivan ottaa ihmisen, linnun ja sääsken hahmon (asustaa ihmisen päässä syntymästä kuolemaan, voi poistua vain hetkeksi).

145. lintusielun uskotaan pesivän ihmisen vaatteissa (vaatteita ei pidä ravistaa liian kovaa tai jättää kuleksimaan).

146. lintusielun tiedetään poistuvan unissa ja tapailevan toisia lintusieluja (jos ei uskalla poistua seurauksena unettomuus).

147. lintusielujen ajatellaan matkustavan pitkiäkin matkoja (jopa tuonpuoleiseen) ja vierailevan paikoissa joita unissa näkyy.

148. heikentymistä, vapinaa, kylmiä väreitä ja tajuttomuutta pidetään lintusielun poissaolosta johtuvina.

149. käen kukuntaa pidetään lintusielun liikkeiden merkkinä.

150. yksinäisyyttä tuntevien sielujen uskotaan vetävän eläviä mukaansa henkien maailmaan  (sieluille pidetään seuraa).

151. lintusielun kerrotaan matkustavan tuonpuoleiseen vastentahtoisesti (mitä nuorempana ihminen kuolee sitä enemmän ajatellaan kärsivän).

152. lintusielun uskotaan lentävän tuonpuoleiseen kuolleen ihmisen reen edellä (tietä näyttäen).

153. lintusielun tiedetään tekevän tuonpuoleisessa kaiken päinvastoin (nuorenevan vanhenemisen sijasta), muuttuvan lopulta kovakuoriaiseksi ja häviävän pois.

154. unisielun ajatellaan elävän metsässä metson hahmossa ja tulevan ihmisen luokse tämän nukahtaessa (jos pelästyy ja lentää pois seurauksena unettomuus).

155. unisielu tunnetaan uneksivan sielun, metsäsielun ja ulkoisen sielun nimillä.

156. kuoleman jälkeen unisielun ajatellaan pysyttelevän kuolleen puuhun ripustetuissa vaatteissa joista "huuhtoutuu tuuleen ja sateeseen".

157. ihmisen neljästä sielua kutsutaan henkisieluksi ja jälleensyntyväksi sieluksi (ajatellaan syntyvän suvun seuraavaan lapseen, viimeisestä henkäyksestä lapsen ensimmäiseen).

158. henkisielun ajatellaan majailevan päässä ja hiuksissa (pitkät hiukset elinvoiman merkki).

159. henkisielun uskotaan elelevän haudalla siihen asti kunnes sukuun syntyy samaa sukupuolta oleva lapsi.

160. miehiltä löytyvän viidennen sielun uskotaan alkavan elämään öisin (sukuelin).

161. vapaasielu lilin (eläväinen) voi menettää pyörtyessään tai vahingollisten henkien toiminnan seurauksena.

162. noidan tiedetään voivan lähettää lilinsä matkaan loitsujen tai tahtonsa avulla (tekoa seuraa tiedottomuuden tila).

163. varjoa, jalanjälkiä ja vanhoja vaatteita kohdellaan kunnioituksella (sielujen sijoja).

164. käkiä pidetään sielujen saattajina (etenkin lasten sielujen, toisen käsityksen mukaan sielujen ajatellaan vaeltavan tuonpuoleiseen käkien hahmossa).

165. marit kutsuvat viimeisen henkäyksen mukana poistuvaa sielua nimellä sules (henkäys). 

166. tson-nimisen sielun ajatellaan liikehtivän ympäri kehoa (ihminen kuolee jos isku osuu tsonin olinpaikkaan).

167. varjosielun (ört) uskotaan liikkuvan itsenäisesti (örtse kostes, ört kulkee) ja poistuvan unissa tai ihmisen säikähtäessä.

168. varjosielu örtin tiedetään voivan ottaa harmaan perhosen hahmon (ört-lepene), kulkevan tuonpuoleisessa ja pysyttelevän kuoleman jälkeen ihmisen läheisyydessä.

169. "elkeäkä elolliset, elkeäkä elottomat" (eloa pidetään yhtenä ihmisen sieluista).

170. hantit kutsuvat ihmisvartaloa nimin el ja et (ei pidetä yhtä tärkeänä kuin henkeä).

171. hantit uskovat varjon (ilos) omaavien olentojen elävän (varjon ajatellaan katoavan kuolemassa).

172. hantit pitävät lumeen jätettyä makuujälkeä varjon (ilos) sijana.

173. eläimen varjosielun (ilos) ajatellaan majailevan nahassa (valmistetaan vaatteiksi, lahjoitetaan haltijoille).

174. hantien mukaan henkisielu lilin omaavia olentoja ovat ihmiset, eläimet, puut, vesi, tuli ja ukkonen. 

175. henkisielun ajatellaan tulevan ihmiseen syntymässä ja poistuvan kuolemassa (pidetään näkymättömänä).

176. hantit ajattelevat varjosielun (ilt) majailevan haudan luona niin kauan kun ihminen on maatunut (jonka jälkeen katoaa).

177. varjosielun (ilt) uskotaan saapuvan ihmiseen syntymän jälkeen, vaikuttavan tämän tekemisiin ja liikkuvan unissa.

178. varjosielun ajatellaan voivan ottaa sääsken, liskon ja hämähäkin hahmon.

179. varjosielun ajatellaan voivan hallita ihmistä jossa asustaa (itsemurhaa pidetään iltin tekosina).

180. varjosielu iltiä pidetään henkenä ja varjo ilosia varjona (haltijoilla varjosielu muttei varjoa).

181. hantit kutsuvat jalanjälkiä nimellä kor (yhdistetään varjosieluun).

182. pyhinä pidetyissä puissa, lähteissä ja vaaroissa ajatellaan asuvan varjosielu iltin omaava haltija (lunk). 

183. varjoa pidetään "yhtä elävänä kuin ihmistäkin".

184. järkisielu nomosin tiedetään elelevän ihmisen päässä ja hallitsevan mieltä ja ajatuksia (sielun lähtiessä ihminen menettää järkensä, pelästyminen johtuu "nomosin koputtamisesta").

185. varjon (ilos) ajatellaan menevän maan alle ihmisen sairastuessa ja lähtevän vastakkaiseen suuntaan vaaran uhatessa.

186. hantit kutsuvat unisielua kajniksi (sääski, ihmisen nukkuessa "sääski lentää").

187. järkisielu nomosia pidetään ihmisen osana, varjo jopolia ihmisestä erillään olevana ja varjosielu ilosia ihmisen sisällä olevana.

188. järkisielu nomosin ajatellaan häviävän kuolemassa tai jakautuvan lähiomaisille.

189. hantit kohtelevat varjoa kunnioituksella (päälle ei astuta tai istuta).

190. varjosielu ilosin ajatellaan kulkevan hautakumpuun tai arkkutaloon jätetystä pienestä reiästä.

191. järkisielu nomosin jättämän ihmisen uskotaan tekevän kaiken "väärin" ja lopulta tappavan itsensä.

192. hantit kutsuvat vedenpinnasta ja peilistä heijastuvaa kuvajaista koriksi.

193. hantien mukaan kaikella jolla on suu on henki (suullisten suku).

194. hukkumisen ajatellaan johtuvan vahingollisen vedenhengen toimista (uskotaan vievän ihmisen varjosielun).

195. pohjois-hantit kutsuvat varjoa, jalanjälkeä ja vedessä näkyvää kuvajaista is-xoriksi (varjosielu, hahmo).

196. hahmosielun (is-xor) tiedetään voivan ottaa linnun ja kovakuoriaisen hahmon.

197. varjosielu isin ajatellaan matkaavan kuoleman jälkeen aliseen, henkisielu lilin yliseen.

198. esineillä ajatellaan olevan varjosielu muttei henkisielua.

199. pohjois-hantit kutsuvat sieluja nimin won is (iso sielu) ja aj is (pieni sielu). ison sielun uskotaan asuvan olkapäillä, pienen päässä. pienen sielun ajatellaan siirtyvän kuoleman jälkeen suvun seuraavaan lapseen. 

200. henkisielu liliä pidetään näkymättömänä lintuna (istuskelee kaulan kohdalla).

201. hantien mukaan iso sielu (won is) matkaa tuonpuoleiseen jokea pitkin, pikku sielun jäädessä haudalle (matka tuonpuoleiseen linnun kantamana, tuonpuoleinen merellä olevalla saarella).

202. mansien mukaan ihmisen sielut ovat is-xor (varjosielu, kaksoisolento), wurt (kehon sisällä elelevä lintu jonka poistuessa ihminen alkaa voida huonosti), ulom uj (metsässä elelevä unilintu, tulee ihmisen luokse unen aikana), man is (pieni sielu, syntyy uudestaan suvun seuraavaan lapseen) ja viides sielu (miehen sielu, uudestisyntyvä).

203. kuolleen ihmisen ja tämän tavaroiden elinvoimien (is) ajatellaan siirtyvän tuonpuoleiseen (syy miksi tavarat rikotaan).

204. hantit ajattelevat varjosielun jättävän ihmisen kaksi päivää ennen kuolemaa, matkaavan jumalatar-emo Ankin luokse, pyytävän tältä lisää elinaikaa, jatkavan tämän luota sukulaishengen luokse, pyytävän tältä kahta päivää elinaikaa, jatkavan tämän luota karhun luokse, pyytävän tältä vielä kolmea elinpäivää, palaavan matkoiltaan päivän päästä kuolemasta ja ilmoittavan katoavansa.

205. mansit uskovat lentävien sielujen joukkoon jotka matkustavat maailmojen välillä ja vierailevat sukulaisten luona.

206. mansit pitävät suvun kuolleita hengistä korkea-arvoisimpina.

207. uudestisyntyvän sielun (is) ajatellaan heräävän sukupuolen mukaan (miehen viidesti, naisen neljästi).

208. mansit pitävät miehen viidettä sielua ruumiillisen voiman lähteenä.

209. mansit uskovat varjosielu isin olevan läsnä läpi elämän ja elelevän haudalla kuoleman jälkeen (viedään ruokaa ja juotavaa).

210. varjosielu isin ajatellaan voivan vierailla vanhassa talossaan ja ihmisten unissa (painajainen).

211. varjosielu isin uskotaan muuttuvan rautakuoriaiseksi (keron xomlox). 

212. mansit kutsuvat ihmisen toista sielua isoksi sieluksi ja alavirtaan-meneväksi-sieluksi (ajatellaan voivan ottaa linnun, sääsken ja ihmisen hahmon).

213. mansit uskovat ison sielun asustavan päässä ja poistuvan unen aikana (pidemmästä poissaolosta seuraa sairastuminen).

214. ison sielun ajatellaan poistuvan vuosi ennen kuolemaa (merkkinä sanoihin "jos olet isini, lopeta" loppuva käen kukunta).

215. mansit pitävät ison sielun näkemistä huonona enteenä (liikkuu kuunvalossa).

216. unisielun ei uskota pitävän säikyttelystä (nukkuvia ja vaatteita kohdellaan varoen).

217. unisielun ajatellaan tuovan ihmiselle terveyden ja sikeät unet.

218. mansit pitävät huolta unisielun tyytyväisyydestä tatuoimalla käteen tai olkapäähän unilinnun kuvan (västäräkki, tiainen, pääskynen, harakka, käki).

219. varjosielu isin pelätään muuttuvan kuoleman jälkeen elinvoimaa varastavaksi haamuksi (urt).

220. mansit kutsuvat ihmisen kolmatta sielua univarjoksi (ulum is) ja unilinnuksi (ulum uj).

221. unilinnun (ulum uj) ajatellaan liikkuvan naarasmetson hahmossa (ei metsästetä), asuvan metsässä ja tulevan ihmisen luokse tämän nukahtaessa.

222. varjosielun (is) tiedetään muuttuvan koppakuoriaiseksi, hyttyseksi, perhoseksi tai leppäkertuksi (ei tapeta, kirjaillaan koristeluihin ja pyhiin kankaisiin).

223. haltijoiden uskotaan voivan puuttua sielujen liikkeisiin (jos alisen haltija Kul-otor vie ihmisen liian aikaisin uskotaan joen keskivaiheilla asustavan Tayt-kotil-ojkan (keski-sosvan-vanha-mies) voivan pysäyttää sielun ja lähettää tämän takaisin ylävirtaan).

224. mansit kutsuvat henkisielu liliä sielunimeksi, pikkusieluksi ja jälleensyntyväksi sieluksi (ajatellaan majailevan hiuksissa). 

225. henkisielu lilin hylkäämästä uskotaan tulevan väsynyt ja heikko.

226. vihollisten uudestisyntymistä voidaan estää ottamalla näiltä hiukset, maksa tai sydän (sielujen sijoja).

227. henkisielu liliä pidetään haukan, lokin, käen tai pyyn hahmoisena (yhdistetään totemistisiin sukuihin).

228. mansinaiset kiinnittävät pitkien lettiensä päihin pieniä lintuja henkisielu lilin kunniaksi (korppi, haukka, harakka, lokki, hanhi).

229. henkisielu lilin uskotaan jatkavan elämää tälle valmistetussa puisessa nukessa (ittorma) ja jälleensyntyvän nukesta sukulaislapseen.

230. selkuppien sieluja ovat keji (henki), tika (varjo), ilsat (elinvoima), tös (ulkoinen sielu), qaqa (hautasielu), qeti (voima), pyti (sisin) ja ssci (sydän).

231. ilsat-sielun ajatellaan elävän päässä, lähtevän matkoilleen unen aikana, irtautuvan kuoleman jälkeen, pysyttelevän kodin lähettyvillä (kolme päivää), kiertelevän tuttuja paikkoja, matkaavan aliseen kolmannen päivän jälkeen (setriruuhella), elävän alisessa saman ajan mitä ihminen eli maan päällä, kuolevan toisen kerran ja muuttuvan vesikuoriaiseksi.

232. selkupit uskovat kuolleiden lasten sielujen siirtyvän noitien rumpuihin ja noitien sielujen syntyvän samaa sukua oleviin lapsiin (joista kasvaa uusia noitia).

233. ella-sielun ajatellaan muuttuvan kuoleman jälkeen hämähäkiksi ja matkaavan aliseen (Loz-nimisen haltijan kanssa).

234. hukkuneiden sielujen uskotaan jäätyvän, eksyvän metsään tai muuttuvan metsänhengiksi.

235. henkisielu kejin (suuri sielu) ajatellaan asustavan päässä tai sydämessä, poistuvan viimeisen henkäyksen mukana ja lentävän yliseen.

236. vapaan sielun (lit) uskotaan asuvan perheen haltija-aitassa sukulaisten henkien kanssa (pidetään välittäjänä sukulaisten ja uudestisyntyvien henkisielujen välillä).

237. varjosielun (ilintil tska, elävä varjo) ajatellaan muuttuvan kuoleman jälkeen "varjoksi joka lopettaa elämän" ja jatkavan elämää maan alla.

238. hautasielu qaqaa yhdistetään peukaloon (qaqal muni, hauta-sormi, peukalottomien uskotaan muuttuvan pedoiksi).

239. hautasielu qaqan ajatellaan jäävän hautaan (jos kuolleen peukalo leikataan irti tulee luunpitäjän apuhengeksi).

240. qedo-sielun uskotaan asuvan kuolleen päässä siihen asti kunnes tämä maatuu ja muuttuvan sen jälkeen hämähäkiksi (hämähäkkejä ei tapeta, kuljetetaan ulos).

241. ilsat-sielun (elsa) ajatellaan siirtyvän kuoleman jälkeen karhuun ja jatkavan eloa maan päällä (sukulaisia).

242. henkisielu kejin (kuwej) uskotaan koostuvan pääsielusta (ihmisessä pysyvä sielu) ja vapaasta sielusta (ihmisestä poistuva sielu).

243. vapaata sielua (quwterge) pidetään välittäjänä perheen palvomien henkien ja pääsielujen välillä.

244. jälleensyntymiseen yhdistetään luita (le), kalloa (olillaka), keuhkoja (pukä), maksaa (miti) ja sydäntä (ssci).

245. ihmisen puisen suojelushaltijan kuva lasketaan kuoleman jälkeen jokeen (kelluu, joki tie tuonpuoleiseen).

246. sielujen ajatellaan muuttuvan veden pinnalla kiitäviksi hyönteisiksi (qomilqo).

247. selkupit eivät astu varjon päälle tai leiki varjon kanssa (tska, varjosielu).

248. sylkeä pidetään yhtenä sielun sijoista (sösit ilip lit, sylki-varjo-sielu).

249. varjoa kutsutaan "eläväksi varjoksi" (ilil tska, pidetään "elämän valona" joka lähtee vain eläväisistä).

250. suuren sielun (werqi keji) ajatellaan sijaitsevan sydämessä tai otsassa (elinvoiman toinen osa).

251. sielulinnun uskotaan vartioivan ihmisten unta ("istuu talon pöydällä").

252. sielujen ajatellaan lähtevän ja palaavan lintujen hahmossa.

253. läheisten ihmisten sielujen uskotaan vierailevan unissa lintuina.

254. pikkulintuja pidetään lasten sieluina.

255. hantit uskovat henkisielu lilien liikkuvan valkoisten lintujen hahmossa (joutsen, pulmunen).

256. unisielun (ulom is) ajatellaan asustavan metsässä (koppelon hahmoinen, "tuo mukanaan unen").

257. sielujen uskotaan jatkavan elämäänsä puiden hahmossa (kuolevalle tuodaan taimi, haudalle istutetaan taimi).

258. nenetsien mukaan ihmisellä on neljä sielua (verisielu, henkisielu, varjosielu ja kuvasielu).

259. mansit käyttävät linnunhahmoisia tatuointeja sielujen paikallaan pitämiseen (tatuoidaan käteen tai olkapäähän, harakka, västäräkki, käki, pääsky, tiainen, sielujen karkailun uskotaan johtavan sairauksiin).

260. mansit valmistavat kuolleelle tämän toteemia vastaavan eläinhahmoisen nuken (henkisielu lilin toivotaan siirtyvän nukkeen kuoleman jälkeen ja nukesta seuraavaan sukuun syntyvään lapseen).

261. henkisielujen jälleensyntymistä voidaan yrittää estää ottamalla vihollisilta hiukset (henkisielu lilin olinpaikka).

262. hantit uskovat sielujen majailevan rinnassa, päässä ja hiuksissa (helmikorujen paikat, helmikorujen lisäksi pidetään korvakoruja ja sormuksia).

263. hantit estävät ihmisen toista sielua (is) poistumasta tatuoimalla käteen tai olkapäähän linnun (västäräkki, tiainen, pääskynen, harakka, käki, sielun poistumisen uskotaan johtavan tajuttomuuteen, heikentymiseen ja kuolemaan).

264. hantit jakavat sielut varjo / hautasieluun (is-khor, pysyttelee haudalla, saattaa kaapata elävien sieluja miltä suojaudutaan laittamalla kirves kynnykselle), alavirtaan kuoleman jälkeen matkustavaan sieluun (is / urt, elää päässä, poistuu unessa, linnun tai sääskenhahmoinen), koppelonhahmoiseen unisieluun (ulem is, elää metsässä, tulee ihmiseen unen aikana, katoaminen johtaa unettomuuteen) ja hiuksissa elävään linnunhahmoiseen henkisieluun (lili, jälleensyntyvä sielu, poistuminen johtaa heikentymiseen ja vaiteliaisuuteen).

265. hantit valmistavat kuolleen henkisielun (lili) sijaksi pienen puisen tai metallisen kuvan (alkujaan eläinhahmoinen, säilytetään vakassa, syötetään ja palvellaan kunnes lilin ajatellaan syntyneen sukulaislapseen).

266. elämän aikana henkisielu lilin sijana toimivat lettien päihin kiinnitetyt linnunhahmoiset kassanpääriipukset (varis, harakka, lokki, hanhi, kanahaukka).

267. "ko perrees jokkuu kuol ni siit pit paikal avata juska auk" (uuninpelti henkisielun poistumista varten).

268. "elo o nava kohas, se siin tykkäjeä" (yksi sieluista).

269. "et viel kohta kuole ku elohiir elleä", "vieläpäs kehtovaa elohiir näin kurttusta nuamoo nykkiik", "vielähän tua elohiir nakertelloo ee ouk kuolemasta sittä vielä pelekoo" (elo=elohiiri=elinvoima).

270. "huamun näköseks männä kuolema eillä, eij ook kun huamu jälellä" (ihmisen haamu eli hahmo eli hahmosielu).

271. "ruumis haotaa, hahmo kottii" (puiseen haltijakuvaan asettuva hahmosielu).

272. "kaik on elokkahad mil oh hengi sizez" (elokkaiden suku).

273. "se on ni itse päine" (varjosielu itsen vaikutuksista).

lauantai, 23. heinäkuu 2011

Ei otsikkoa

TUONPUOLEINEN

1. ihmisen jälleensyntyvän sielun ajatellaan matkustavan tuonpuoleiseen porojen vetämällä reellä (rekihautauksen merkityksestä).

2. tuonpuoleista kuvaillaan meren alla olevaksi maaksi ja merenpohjaksi.

3. sielujen ajatellaan matkaavan tuonpuoleiseen sielulintua seuraten (hanhi, telkkä, sorsa, joutsen).

4. kuolleiden uskotaan jatkavan tuonpuoleisessa siinä kunnossa (niin puettuna, niillä varusteilla) kuin hautaan laitetaan.

5. itkuvirsien ajatellaan kuuluvan tuonpuoleiseen (kuolleiden uskotaan pitävän itkuista).

6. tuonpuoleista kutsutaan tuonelaksi ja pimentolaksi.

7. tuonpuoleiseen johtavaa jokea kutsutaan tuonen joeksi ja rutjan koskeksi (mereen laskeva joki).

8. tuonpuoleisen kerrotaan sijaitsevan "kaukana pohjoisessa maailman ääressä missä taivaankansi kaareutuu mereen".

9. saamelaiset ajattelevat tuonpuoleisen sijaitsevan "saivojärven alla".

10. mordvalaiset kulkevat tuonpuoleiseen (tona si) "maanalaista polkua, pajunlatvoja kulkevaa siltaa myöten". tuonpuoleisessa tiedetään eleltävän suvuittain.

11. kolttasaamelaiset uskovat kuolleiden menevän maan alla olevien henkien (mad-vuolas-olmo) luokse ja elävän siellä "samoin kuin koltat".

12. saamelaiset kutsuvat tuonpuoleista jamikas-aimoksi, jabme-aimoksi, saiwo-aimoksi ja sarakka-aimoksi.

13. kuolleiden henkien uskotaan saavan jabme-aimossa alisen haltijalta Jabme-akalta uuden kehon.

14. noitien tiedetään voivan pelastaa jabme-aimoon eksyneitä ja kaapattuja sieluja (alisen matkat).

15. inarinsaamelaiset kutsuvat tuonpuoleista nimellä tuot il´bmi eli tuo ilma (tämän ilman (tät il´bmi) ja elävän ilman (eäll il´bmi) vastakohta, koltilla vastaavat nimet tut alme, tuo maailma ja tat alme, tämä maailma).

16. tuonpuoleiseen tiedetään kuljettavan "yli tuntureiden, jokien ja metsien".

17. tuonpuoleisessa ajatellaan istuttavan ja ruokailtavan suvuittain.

18. karjalaisten mukaan tuonpuoleisessa "eletäh kui lintuzed, ei ole asuntoa, ei ole suomist, ei juomist".

19. karjalaiset uskovat tuonpuoleisen sijaitsevan "mustan meren rannalla".

20. obinugrilaisten mukaan tuonpuoleiseen pääsee ob-joen suulla olevasta aukosta.

21. tuonpuoleista pidetään maanpäällisen peilikuvana (ikuinen kuu, joet virtaavat vastakkaiseen suuntaan).

22. sukulaisten henkien ajatellaan elävän tuonpuoleisessa "niinkuin maan päälläkin".

23. saamelaisten mukaan jabmiid-aibmu sijaitsee "vaikean matkan päässä, veden alla" (sinne päästäkseen noita tarvitsee avukseen kalahengen).

24. komit ajattelevat tuonpuoleisen sijaitsevan "pihkaisen joen tuolla puolen" (joen yli mennään "kapeaa oksaa pitkin").

25. varjosielujen uskotaan elävän tuonpuoleisessa kunnes syntyvät sukulaislapsiin (uudestisyntymässä ajatellaan tapahtuvan "toisen kuoleman").

26. varjojen elämää tuonpuoleisessa pidetään samanlaisena kuin maan päälläkin (iloitsevat, itkevät, laulavat).

27. tuonpuoleisessa auringon uskotaan nousevan lännestä ja yön ja päivän vaihtavan paikkaa.

28. haudoille rikottujen esineiden, väärinpäin asetettujen tavaroiden ja nurinkurisesti ommeltujen ja puettujen vaatteiden ajatellaan muuttuvan tuonpuoleisessa ehjiksi ja kääntyvän oikein päin.

29. sielujen tiedetään lentävän tuonpuoleiseen "lintujen tietä, pohjoista kohti".

30. tuonpuoleiseen kerrotaan pääsevän kalliossa olevan pienen kolon kautta "siellä missä maa ja taivas yhtyvät" (aukon edessä seitsemän verkkoa, aukkoa vartioivat vanha ukko ja akka).

31. tuonpuoleista pidetään "pimeänä järvenä" ja "käärmeiden, sammakoiden ja kalojen maana". 

32. liiviläiset kutsuvat tuonpuoleista "kuolleiden mereksi".

33. nenetsit uskovat tuonpuoleisessa vallitsevan "ikuisen kylmyyden".

34. samojedien mukaan tuonpuoleisessa asuu siirtjei-nimistä kansaa jotka pitävät poroinaan mammutteja ja lemmikkeinään majavia ja soopeleita.

35. udmurtit kutsuvat tuonpuoleista nimin so dunne (tuo maailma) ja sopal dunne (tuonpuolinen maailma).

36. suvun kuolleiden ajatellaan elävän tuonpuolisessa "yhdessä suvun aloittajan johdolla".

37. tien tuonpuoleiseen uskotaan kulkevan loven eli kallionhalkeaman kautta (langeta loveen).

38. obinugrilaiset kutsuvat tuonpuoleista nimin xamal ja xamal-ma (kuolleiden maa, paikka mihin sielu menee).

39. kuolleiden ajatellaan elelevän tuonpuoleisessa sukukylittäin ("valoisan maailman tavoin").

40. tuonpuoleista kutsutaan nimin tuo ilma (it-turem), kuolleen ilma (kali-torem), alhainen valkeus (it-sänke) ja ala-maailman-miehen-järvi.

41. tuonpuoleisen kerrotaan sijaitsevan "kaukana pohjoisessa ob-joen suun takana".

42. tuonpuoleisessa tiedetään kasvavan pelkkää leppää tai setriä (alisen puita).

43. mansien mukaan tuonpuoleisessa on niukasti saalista (kali-kul, kuolleiden kaloja, ruutanoita).

44. tuonpuoleisessa ajatellaan harjoitettavan samaa elinkeinoa kuin eläessäänkin ("verottajia ei tuonpuolisessa ole").

45. kuolleilla ajatellaan olevan tuonpuoleisessa omat puunsa (tuomia).

46. tuonpuolisen vetten kerrotaan olevan mustia ja metsien synkkiä, maan vilisevän liskoja ja vetten lohia.

47. marien mukaan sukulaiset elävät tuonpuoleisessa (wes tuna, toinen maailma) maanpäällisen kaltaista elämää (asuvat yhdessä ja tulevat vastaanottamaan kuolleita).

48. hukkuneiden uskotaan elävän tuonpuoleisessa muista erillään.

49. hantit ajattelevat tuonpuoleisen sijaitsevan "kaukana jäätyneessä maassa".

50. hantien mukaan kuolleet elävät tuonpuoleisessa syntymäpäiväänsä asti (saman ajan mitä maan päällä) jolloin syntyvät sukulaislapseen, muuttuvat karhuiksi, kuolevat lopullisesti tai muuttuvat haltijoiksi ja siirtyvät elämään puisiin ukkoihin ja akkoihin.

51. "tuonen mustassa jovessa, pohjolan igi-purossa" (tuonpuoleiseen johtava virta).

52. selkupit pitävät tuonpuolista "maan alaisena taivaana" (ton nop, kuolleiden määränpää).

53. "sinne on viisi vitsikkoo, ja on kuusi kuusikkoo, seitsemä petäjikköö, kaheksa katajikkoo, yheksä ylös mäkkee, kymmene kylmää lähettä" (tuonpuoleisen sijainnista).

54. sukulaisten ajatellaan lähettävän viestejä tuonpuoleisesta muuttolintujen matkassa (käet, joutsenet).

55. saamelaisten mukaan Jabme-akka asuu "maassa missä sielut ovat iloisia" (Rotan asuttaessa sairauksien maata).

56. selkupit uskovat sielujen uivan jokea pitkin "kuolleiden mereen" (hautapaikat alavirrassa).

57. hantien tuonpuoleinen sijaitsee "pohjoisessa" tai "alavirrassa" (sielut liikkuvat jokea pitkin).

ALINEN

1. aliseen tiedetään päästävän maanpinnassa olevasta lovesta (paluumatka "suuren vaakalinnun" tai "suuren-maan-palmikollisen-eläimen" selässä).

2. alisen läpi kerrotaan virtaavan joen (sielu-vesinen-joki) jonka suuta vartioi kaksi kurkea (ukko ja eukko).

3. aliseen johtavan joen uskotaan laskevan "musta-vesiseen-haltian-mereen" jonka toisella puolella alisen haltija Xul-ater pitää majaansa (joessa seitsemän patoa).

4. noitien ajatellaan voivan pujahtaa aliseen salaa (kalan tai käärmeen hahmossa). 

5. alisen haltijaa Xul-ateria lepytellään mustin eläin ja kangasuhrein (eläin teurastetaan (luut maan alle) tai pidetään elättinä).

6. saamelaiset yhdistävät alisen haltijaan (Rut-aimo) iltahämärää, havupuita (etenkin petäjiä) ja susia ("Rutun koiria").

7. "äijä on sinne mennehiä, vähä on sieltä tullehia" (aliseen helpompi mennä kuin tulla takaisin).

8. "tuo hauki minun manalle viepi, tuonelahan torkuttavi" (kalat tärkeitä apuhenkiä aliseen kuljettaessa).

9. alisen ajatellaan alkavan siitä mihin sammalpeite loppuu (maan kasvavat osat kuuluvat keskiseen).

10. hantien mukaan kuolleiden sielut vastaanottaa haltija Xin-wort (syntymänjumalatar Ankin vanhin tyttärenpoika).

11. suomalaista alisen haltijaa Koljoa (karjalan Koljonen, saamen Kåi´lo, mansin Xul-otor) yhdistetään suureen eläimeen, honkapuuhun ja veteen (yksi luojahengistä).

12. hantit uhraavat alisen haltijoille puisia lintuja (viedään vastarannalle) ja kirjavia kankaanpalasia (ripustetaan tuomeen).

13. mansien alisen hallitsijaa Kul-otoria pidetään ylisen hallitsijan Numi-toromin veljenä ja yhtenä luojahengistä (osallistui luomiseen sukeltamalla alkumeren pohjaan kuikan hahmossa ja tuomalla pohjasta palan maata nokassaan, pidetään veljeään ilkikurisempana ja tämän työn tyhjäksi tekijänä, jätti maata nokkaansa, vaihtoi Numi-toromin setripuusta luomat ihmiset savisiin kopioihin).

14. Kul-otorin maanpäällisenä edustajana ajatellaan toimivan yhden palvelijahengistään (Samsaj-ojka) jonka kuvaa pidetään mansitalojen sisäänkäynnillä (torjumassa sairauksia). 

15. mansit pitävät Kul-otorin mustasta kankaasta valmistettua kuvaa kylän haltija-aitassa vierellään "isoäidiksi" kutsuttu naispuolinen haltija (isoäidin kuva valkoisista ja monivärisistä kankaista).

16. Kul-otorin pyhäkössä käydään kahdesti vuodessa (kesällä ja talvella).

17. Kul-otorin palvontamenoihin kuuluu polttopuiden kerääminen, tulen sytyttäminen koivun käävällä, tulella istuminen, pyhäkön savustaminen, astioiden tuominen aitasta, lahjojen ripustaminen pyhäkköön, tummakarvaisen poron teurastaminen ("koko suvun terveydeksi"), aitan jalaksien tahriminen poron verellä, lihojen jakaminen kolmeen astiaan (Kul-otorille, isoäidille, tulelle) ja lihojen syöminen tulen ääressä.  

18. aliseen tarkoitetut lahjat asetetaan puiden juurien alle ja onttojen puiden runkoihin (aliselle uhrataan sairauksia karkotettaessa).

19. hantien alisen haltijan Atem bowert ikin (ylisen haltijan Torumin veli) ajatellaan asuvan maan alla, pukeutuvan mustaan (kuikka) ja kykenevän keskeyttämään sairauksilla ihmiselle annetun elinajan (haltijalle uhrataan mustia kankaita ja eläimiä).

20. hantien alisen haltijan Xin ikin (jumalatar Kaltosin pojanpoika) kerrotaan asustavan ob-joen alajuoksulla (jäämeren rannalla).

21. selkuppien alisen haltijan Kisin (pohjoisen-alajuoksun-henki, Vanhan-emo-naisen toinen poika) uskotaan asustavan pohjoisessa "siellä missä taivas kohtaa maan" ("kuolleiden meressä, kuolleiden kylässä").

22. selkuppien alisen haltijan Lon ajatellaan voivan vaikeuttaa synnytyksiä ja vievän lasten sieluja (lapset elävät vain lyhyen ajan ja muuttuvat alisen hengiksi).

23. saamelaiset uhraavat alisen haltijalle (Jabmiid-ahkka) petäjiin ja kuusiin (lahjat ripustetaan osoittamaan alaspäin, "jotta sairaudet palaisivat sinne mistä tulivatkin").

24. iltaruskon uskotaan kuuluvan alisen haltija Rutolle (länsi, auringonlasku).

25. samojedien mukaan alista hallitsee Seitsemän-maan-napanuoranleikkaaja-akka jota pidetään elämän ja kuoleman jumalattarena (akan apulaisena kerrotaan toimivan sairauksia aiheuttavan vedenhaltijan, varsinaisen kuoleman haltijan uskotaan asuvan maan pinnalla).

26. alisen eläiminä pidetään madetta, sisiliskoa, monnia ja saukkoa (veden pohjassa kulkevat eläimet, maan raoissa kulkevat eläimet).

27. alisen alimman kerroksen kerrotaan olevan "koiranhännän korkuinen".

28. kuikkia (luli) ja kaakkureita (taxet) pidetään alisen hallitsijan Xul-aterin apulaisina (mustia, xalä-vas, kuolleen sorsa).

29. obinugrilaiset pitävät alisen hallitsijaa Xul-ateria (maanalainen-mies) toisena maailmanluojana (kerrotaan uiskennelleen alkumeren päällä kuikan hahmossa).

30. Xul-aterin uskotaan luoneen alisen eläimet (sammakot, sisiliskot, sääsket) painamalla keppejä maahan (koloissa asustavia eläimiä).

31. alisen hallitsijan Xul-aterin kerrotaan tulleen "laajan meren vedestä josta heinä on kuollut" ja asuvan "seitsemännen meren takana, viimeisen seitsenmeren perämeren rannalla".

32. alisen ajatellaan olevan 7-kerroksinen ("nahkaisen maan, karvaisen maan aliset seitsemän maan kerrosta").

33. saamelainen noita matkaa aliseen sielukalan (saiva guelie) opastamana (yliseen sielulinnun, saiva leddie).

34. enetsien mukaan alista asuttavat sairauksia ja kuolemaa aiheuttavat vahingolliset henget (vievät sieluja).

35. nenetsit kutsuvat alisen valtiasta nimellä Nga (Numin vastavoima, sairauksien ja kuoleman haltija).

36. nganasanit kutsuvat alisen henkiä nimin nguo (henkien yleisnimi) ja kocha (sairauksien henget).

lauantai, 23. heinäkuu 2011

Ei otsikkoa

KUOLEMAAN JA KUOLLEISIIN LIITTYVIÄ TAPOJA JA USKOMUKSIA

1. suvun ja perheen salaisuudet kerrotaan lapsille ennen ensimmäisen vanhemman kuolemaa tai heti kuoleman jälkeen (salaisia nimiä, periytyviä nimiä, suojelushaltijoihin ja toteemeihin liittyvää tietoa).

2. yllättävää kuolemaa pidetään arveluttavana ja henkien aiheuttamana (kuoleva ei ehdi valmistautua).

3. kaksosille ja kaksosten äideille järjestetään muita hienommat hautajaiset ja muistajaiset (pidetään pyhinä, yhdistetään karhun pentuihin).

4. ihmisen synnyin ja kuolinaikojen ajatellaan olevan kytköksissä toisiinsa (vierasperäinen syntymäpäivän juhlinta merkitsee kuolinpäivän juhlimista).

5. kuolleiden nimiä ei lausuta ääneen (uskotaan kuulevan ja lähtevän takaisinpäin, "jäävät välille").

6. vastikään kuolleista ei ole tapana puhua (etenkään pahaa).

7. kuolleiden vieraillessa ilman uskotaan olevan sumuinen ja tuulinen (katetaan paikka pöytään, uunille tai talon pyhään nurkkaan).

8. itkuvirsien välityksellä keskustellaan kuolleiden kanssa ("etteivät tuntisi yksinäisyyttä"), päästetään surua ulos ("hajotetaan suru maailmaan"), sanotaan asioita jotka jäivät sanomatta ja pyydetään kuolleita vierailulle (ajatellaan vastaavan unissa).

9. kuolleilta ei tulisi jäädä selvittämättömiä asioita (etteivät jää "katsomaan taakseen", pyritään selvittämään).

10. suojelushaltijoiden ajatellaan vartioivan perheen hautoja (joka perheellä omat).

11. sukulaisten pitämiä koruja pidetään onnea tuovina (ajatellaan sisältävän sukulaisten voimaa).

12. asumusten lähelle tulevien lintujen ajatellaan tuovan viestejä kuolleilta.

13. kuolleilta kysytään neuvoja ja näitä muistellaan hyvällä (vastaavat unissa).

14. suvun vanhimman elämän ja kuoleman ajatellaan olevan yhteydessä suvun onneen (lähimpänä tuonilmaisessa olevia).

15. sukulaisten henkien uskotaan tulevan vierailemaan pikkulintujen hahmossa ("sirkuttamaan suloisia aidannokasta"). 

16. tuulista päivää pidetään hyvänä aikana kuolla, kuutonta yötä huonona (tuulen ajatellaan kiidättävän henkeä).

17. lapsensa menettänyt voi antaa maitoa sukulaislapsille ("jotta omaa lasta samoin kohdeltaisiin tuonpuoleisessa").

18. kuolemaan liittyviä henkiolentoja kalman väki (majailevat haudoissa), manalaiset (kodittomia henkiä, "yheksän talven pakkasilla kylmää manalaisetkin moa emäh"), vajehukset (varjottomat) ja kummitukset (eivät vahingoita, "varauttelevat").

19. kuollutta saatellaan tuonpuoleiseen ("syntysiin") itkuvirsin (ajatellaan helpottavan matkaa).

20. syksyä ja alkutalvea (auringotonta aikaa) pidetään suotuisina aikoina kuolla (marraskuu=kuoleman kuu).

21. kuolleiden toivotaan palaavan lintuina (tytär näkee isänsä ensimmäisiin suliin vesiin laskeutuvana joutsenena, äiti toivoo pienokaisensa saapuvan "ihaloista syntysistä pienenä ilman lintusena alle ikkunansa iloilemaan").

22. kuolleiden toivotaan vievän terveisiä sukulaisten hengille ("ku mänet sinne i sano tervehyisie meistä kaikista, kun kedä nägenet").

23. kuolleiden uskotaan näyttäytyvän pääskysinä, perhosina ja kukkasina ("kukkaladvaheinäzinä", "piätsköilinduzina", "liipoi-linduzina").

24. sukulaisten henkiä kutsutaan "suuriksi syntysiksi". 

25. kuolleiden ajanlaskua mitataan öissä (kolmeyöhizet, yhdeksäyöhizet).

26. sukulaisten henkiä muistetaan ennen ruokailuja ("olkaa hyvä, tulkaa lähemmäs, vanhemmat").

27. vanhuksien toivotaan saavan asua kotona kuolemaansa asti (häpeä suvulle jos joutuvat lähtemään ennen kuolemaa).

28. läheisen kuoleman uskotaan vievän ihmisestä ylpeyden ja turhamaisuuden ("kun mieli kerran käypi kantapään alla, sitte ei enää tyhjää ryöpsähtele").

29. leskeksi jäänyttä pidetään talon päänä (sukupuoleen katsomatta).

30. saamelaiset hylkäävät kuolinkodan ja pystyttävät lähelle uuden elinkodan (kuolinkota jätetään maatumaan).

31. väkivaltaisesti kuolleiden ajatellaan muuttuvan revontuliksi tai asustavan revontulissa ("suuren veden takana"). 

32. itsemurhan tehneiden kerrotaan saavan rauhan sinä päivänä kun luonnollisen kuoleman hetki koittaa (elämän pituuden uskotaan olevan ennalta määrätty).

33. suvun vanhimman kuoltua on tapana lämmittää sauna seuraavaksi vanhimmalle (pestään, kylvetetään ja toivotaan että perii edeltäjänsä kyvyt).

34. mordvalaiset uskovat kuoleman jälkeen tapahtuvan "toisen kuoleman" (eli syntymän). 

35. kalmiston haltijan kerrotaan näyttäytyvän valkoisissa vaatteissa (kuolinvaatteet vaaleita, vrt. aaveuskomukset).

36. komit kutsuvat kuolleita nimin kulema ja sonjan (hohto).

37. kuoleman uskotaan liikkuvan suuren mustan karhun hahmossa (henkiolento, aasian musta karhu).

38. oudosti käyttäytyviä eläimiä pidetään kuoleman lähettiläinä (usein lähellä kuolemaa).

39. komit kutsuvat sukulaisten henkiä "vanhoiksi" ja "vanhemmiksi".

40. sukulaisten henkiä pidetään hyväntahtoisina suvun suojelijoina joiden puoleen voidaan kääntyä voimaa ja viisautta tarvittaessa (muistissa pysyneitä sukulaisia (keitä tunsit, keistä kuulit tarinoita), unholaan painuneita (keitä et tuntenut, keiden tarinoita et kuullut) pidetään arvaamattomina).

41. saamelaiset kutsuvat kuolleita nimin jabme, rohk´ki (rukka) ja jäms.

42. outoja tapahtumia ja saaliita kutsutaan kuolemaa tarkoittavalla marras-sanalla (saamen mardes, virossa mardus tarkoittaa aavetta tai ihmisestä irrallaan olevaa sielua jonka näkeminen lupaa kuolemaa).

43. kuolleiden ajatellaan olevan läsnä niin kauan kun nämä muistetaan (matkaavat tuonelaan sen jälkeen kun unohdetaan).

44. komit rukoilevat sukulaisten henkiä satoa kylväessään ja korjatessaan (hengille jätetään niittämätön sarka (jen tos, jumalan parta) ja viedään uutispuurosta puolet).

45. marit suhtautuvat sukulaisten henkiin lämmöllä ja kunnioituksella (suoraa avun pyytämistä vältellään). 

46. kuolleelle kaiverretaan sukupuuhun oma merkki (toisen tavan mukaan katkaistaan oksa, karsikkopuut). 

47. kuolleita ei pelätä "koska ovat perheenjäseniä" (kalman tarttumista eli sairauksia pelätään).

48. kevättä ja syksyä pidetään suotuisina kuolinajankohtina (syntymä, kuolema).

49. päiväsaikaa, poutaa ja uudenkuun aikaa pidetään parhaina aikoina kuolla (syntymä, luojahenki).

50. kutsumatta saapuvia kuolleita oudoksutaan ja varotaan (ajatellaan olevan tyytymättömiä johonkin).

51. kaukana kuolemista pelätään koska ajatellaan ettei henki löydä takaisin kotiin.

52. saamelaiset kutsuvat kuolleita nimin jämes, jamis, jämedzah, rohkki (rukka), kuöddäm-olmos (jättänyt-ihminen) ja oamekas (kuollut omainen, vastakohta oabmehas, elävä omainen).

53. saamelaiset uskovat korvien soimisen enteilevän kuolemaa (jammijaz-kiell).

54. eläimiä huonosti kohtelevien ajatellaan saavan osakseen vaikean kuoleman.

55. saamelaiset pitävät kuoleman jälkeen hylätyllä kodansijalla ruokailemista onnea tuovana ("kuolleelle osansa").

56. petojen suuhun joutumista pelätään "koska hajottavat luut" (ehjä luusto tärkeä osa jälleensyntymisuskoa).

57. kuolleesta kertovien laulujen ja joikujen ajatellaan parantavan tämän elämää tuonpuoleisessa (laulujen unohtuessa ei uskota enää jälleensyntyvän).

58. kuolleille uhrataan länteen tai pohjoiseen päin (tuonpuoleisen suuntaan, toisen tavan mukaan nurinperin käännetyissä vaatteissa).

59. komien mukaan sukulaisten henget (vanhat ihmiset, vaz jez) elävät "toisessa maailmassa", ovat läsnä ihmisten arjessa ja ilmestyvät unissa ja enteissä.

60. esivanhempien ajatellaan voivan ilmestyä ihmis ja eläinhahmossa (vastaavasti eläimillä tiedetään olevan näkymättömät kantavanhemmat, jäänteitä ajalta jolloin ei tehty eroa ihmisten ja eläinten välillä).

61. komit pyytävät sukulaisten henkiä apuun tukalissa tilanteissa ja vetoavat muistoonsa kun haluavat saada tukea tärkeälle asialle. 

62. esivanhemmat kutsutaan ruokailemaan sanoin "aloittakaa, tulkaa lähelle, vanhemmat" (ajatellaan olevan läsnä joka aterialla).

63. kolttasaamelaiset jakavat äidin kuollessa omaisuuden tytärten kesken (matrilineaalisilla eli äidin sukua jatkavilla kansoilla nainen omistaa asunnon irtaimineen, miehen omistaessa kulku ja pyyntivälineensä).

64. mordvalaiset viestivät kuolleille heiluttamalla valkoista sieluliinaa (itkuvirret toinen tapa).

65. hantit antavat kuolleiden kaimoille uudet nimet (suvun kuolleiden ja kantavanhempien nimiä ei saa lausua ääneen).

66. nenetsit odottavat vakavaa sairautta parantaessaan aamuruskoon tai seitsemänteen aamuruskoon (odotetaan taudin kääntymistä parempaan, parantaminen aloitetaan ottamalla selville sairauden alkuperä ja asettamalla kuumennettu koivunkääpä kipupisteen päälle).

67. kuolleita kutsutaan omilla nimillään suruaikana (suruajan jälkeen aletaan kutsua lintusiksi, syntysiksi, vanhemmiksi, ajatellaan matkanneen tuonpuoleiseen).

68. kuolleille nimetään pihasta tai lähimetsästä koivu tai pihlaja (karsikkopuiksi petäjiä ja kuusia, eri perinteitä).

69. kuolleen kunniaksi karsittuun puuhun jätetään "yhtä monta oksaa kuin on perillisiä" (toisen tavan mukaan naimattomalle yksi oksa, naimisissa olleelle kaksi oksaa, kolmannen tavan mukaan puun keskivaiheille pitkät oksat jolloin näyttää "kätensä levittävältä ihmiseltä").

70. samojedit pitävät itsemurhaa hyväksyttävänä tapana kuolla (ymmärretään itsensä uhraamisena jumalille, kovien elinolojen synnyttämänä valintana, tapana helpottaa läheisten taakkaa).

71. saamelaiset kutsuvat sukulaisten henkiä joikaamalla, käymällä vatsalleen maahan, nostelemalla kiviä ja pitämällä kädessään puista keppiä (pyydetään apuun, kysytään neuvoa, henkien kanssa voidaan keskustella päiviä, odotetaan vastauksia).

72. kuolleesta lapsesta sanotaan "tallessa lapsi mättähässä" (omiensa luona).

73. udmurtit pitävät jokea elävien ja kuolleiden välisenä rajana (asumukset ja haudat eri puolella jokea).

74. saamelaiset tietävät sukulaisten henkien kyläilevän poroilla toistensa luona (saivosta saivoon).

75. udmurtit uskovat samaan sukupolveen kuuluvien elävän yhdessä tuonpuoleisessa (läheisimpiä). 

76. marien mukaan ihminen kuolee seitsemän kertaa ja muuttuu sen jälkeen kalaksi.

77. mordvalaiset ajattelevat sukulaisten henkien olevan suvun elävien jäsenten suojelijoita (pyydetään vierailemaan usein ja katsomaan miten jälkeläiset elävät).

78. mordvalaisten mukaan sukulaisten henget ovat läsnä kaikissa tärkeissä perhetapahtumissa.

79. kuolleiden kykyjen uskotaan siirtyvän vanhimpaan lapseen.

80. kuolleita sisätiloissa puhuteltaessa kumarretaan pirtin peränurkkaan päin (peräseinä rakennetaan pohjoista tai länttä eli tuonpuoleista kohti).

81. kuolleiden kerrotaan kulkevan "hämähäkin emuulla" (sielut hämähäkin hahmossa).

82. kesän ensimmäiset ruuanlähteet lahjoitetaan esivanhemmille (ensimmäinen kala jokeen, ensimmäiset metsämansikat kivelle).

83. nukkumasuuntaa yhdistetään hautasuuntaan ("elävät eivät saa maata samansuuntaisesti kuin kuolleet").

84. haltijoiksi muuttuneiden sukulaisten uskotaan voivan vaikuttaa eläväisten asioihin (hantin tonx, mansin tow, mordvan tsov, suomen huu).

85. "tule hot tuuvina tuppoa, sirittele hot sirkkusena, piäskysenä piäni piällä" (sukulaisten ottamia hahmoja).

86. mansit käyttävät läheisen kuolemasta nimityksiä "kangistui", "meni olemattomaksi", "meni kuolleen ilmalle", "tuli ikänsä päähän", "lankesi kuoppaiseen paikkaan" ja "eli tämänilmaiset päivänsä".

87. elinajan ajatellaan olevan syntymänjumalatar Kältasin ennalta määräämä (päivien päätyttyä mennään "sekoittumaan kuolleiden parveen").

88. obinugrilaiset käyttävät kuolleista kiertoilmaisuja "osaton isäni", "kuollut olio", "sammunut olio" ja "peitetty äitini" (kuolleen nimeä ei lausuta vuosiin, kaimat vaihtavat suruajaksi nimensä).

89. obinugrilaiset ajattelevat hukkuneiden muuttuvan puronhaltijoiksi (sojem-tonx).

90. kuolleina syntyneiden ("napaisten") kerrotaan muuttuvan patsay-nimisiksi levottomiksi haltijoiksi. 

91. hantit muistavat sukulaisten henkiä maahan levitettyjen karhuntaljojen edessä (lahjat taljojen päälle, "niitä muistetaan kenet muistetaan").

92. saamelaisten mukaan sukulaisten henget elävät saivoissa eli pyhinä pidetyissä vaaroissa, järvissä ja tuntureissa (henkiä palvellaan ja neuvoaan käydään kuulemassa, ajatellaan suojelevan muistajiaan).

93. saamelaisten saivojen värit näkyvät pukujen väreissä (joka saivolla omat värinsä, saivo=suvu=suku).

94. saivo-henkien tiedetään "ajelevan poroilla vaaralta toiselle".

95. saamelainen vanhus jakaa kuoleman lähestyessä saivo-henkensä lapsilleen (suojelevia, mitä useamman omaa sitä onnekkaampana pidetään).

96. saivoja voidaan kutsua apuun uhraamalla ja joikaamalla.

97. "makaelkaa maireet luojat, mainivon makauksellaan, lepäelkää leppeät luojat, leinekkähän lepäyksillään" (vanhempien henkiä kutsutaan luojiksi).

98. "nouse, muamo muanalani, tuatto turpehen takani, miun ainuon avukse, yksinäisen ystäväkse, tätä huonuo hoituassani, kipietä pelastuassani" (vanhempien henkien apuun kutsumista).

99. "auta milma, toattoseni tuonelasta, moamoseni moaemästä, kaikki suuret sukukunnat, heliet heimokunnat, muistetut da i muistamattomat, tiijetyt da i tietämättömät, huhuta huijahuta, ei kuulu kummaistana" (sukulaisten henkien apuun kutsumista).

100. hantit kutsuvat kuollutta miestä "häneksi joka on lähtenyt metsästämään ei-mitään".

101. hantit eivät puhuttele kuolleita nimillään (ajatellaan ymmärtävän kutsuina).

102. hantit uskovat kuolleiden ilmoittavan tarpeistaan unissa.

103. "nouse maasta, maammoseni, kalmistosta, kantajani, väkinesi, voiminesi, avuxeni, armoxeni, tuexeni, turvaxeni, seisomah selän takana, poian ainoan avuxi" (emon hengen kutsumista). 

104. hantit eivät puhu kuolleista iltaisin tai nuku samansuuntaisesti kuolleiden kanssa.

105. "hyvä kalma, puhas kalma, kalman väki voimallinen, joka lie teitä sovan miekas kaatunna, elikkä veteh hukkunna, elikkä metsäh kuollunna, elikkä kyläh häivynnä, pitäkää nyt sula sovinto, siksi ilmasta ikeä, kuuksi kullan valkijaksi" (kalman väellä tarkoitetaan tuntemattomien henkiä joihin suhtaudutaan erilailla kuin sukulaisten henkiin).

106. hantit laittavat kuolleena syntyneen lapsen suuhun pienen kiven.

107. nenetsit kuljettavat kuolleen sukulaisen kalloa mukanaan uuteen leiripaikkaan (jälleensyntymisusko, suvun perustaja).

108. hantit pitävät kuolemaa unen kaltaisena (asiat tapahtuvat nurinkurisesti).

109. hantit kutsuvat talvella kuolemista "karhun pesässä nukkumiseksi" (vuodenajan vaikutuksesta uskomuksiin).

110. "päästä, luoja, luonnolleen, päästit päivät paistamaan, kuutamat kivestä kiskoit, miksikäs minuo et päästä, päiviltä pahoilta, elämiltä vaikijoilta" (kuolemaa toivovan sanat).

111. "ves on vanhin veljeksissä, tuli nuorin sisärissä, kalma ombi kaikkei vanhin" (kuoleman iästä).

112. selkupit eivät melua tai katso ikkunoista öisin ("kuolleet ovat lähellä").

113. selkupit kutsuvat kuolleita nimellä lattar, marit nimellä kotse.

114. selkupit ajattelevat luiden (le) ja kallojen (olillaka) elävän ihmisiä ja eläimiä pidempään ja pystyvän vastaanottamaan uutta elämää (suojellaan pedoilta).

115. selkuppien mukaan lapset muuttuvat kuollessaan perhosiksi (lontirä, ei tapeta).

116. "käsin liivat liikuttelit, sormin sirkelit somerit, nossitko armasta hauvastani, kallista kalman pohjastani" (kuolleiden kutsumista).

117. saamelaiset kutsuvat esi-isiä nimin saiva olmah (yliluonnolliset miehet) ja passevare olmah (pyhien tunturien miehet).

118. saamelaisten saivohenkien uskotaan asustavan pyhillä tuntureilla ja olevan "sitä mahtavampia mitä kutsumiseen käytetty joiku".

119. nenetsit uskovat sairauksien ja kuoleman johtuvan sielunmenetyksestä tai vahingollisten henkien (ngyleka) vaikutuksesta (kaappaavat ihmisiä).

120. mansit palvovat esivanhempien henkiä laaksojen, metsien, jokien ja järvien henkinä (aluehaltijoita jotka turvaavat perheiden hyvinvoinnin).

121. "koha mie en sunkaa kuolis alaskuuhu sitte teä talo köyhtyy" (kuolinajan ja kuun yhteydestä).

122. "em mie koskaa kuolemast o arpaa lyöny" (pyhä asia).

123. "tuhma kuoloo milloin otetaa, viisas lähtöö milloin arveloo" (kuoleman vaistoamisesta).

124. "ei sitä ennen anna elämälle arvuu ennenku rupiip omaa ohtaa tuulemaa" (kuoleman lähestymisen vaikutuksesta).

125. "neet arvovat että se hukkas ittensä" (tappaa itsensä=hukata itsensä).

126. "kyllä niitä on eelisiä, semmoisia näköjä eli kuuloja, ennen tai jälkhiin sen kuolemanhetken" (etiäiset).

127. "joku taas ol lusikkansaj jättänys sano meirä äitee" (kuolemisen kiertoilmaisuja).

128. "koha mie en sunkaa kuolis alaskuuhu" (kuoleman ajankohdan toivominen).

129. "toillaisel ajattomal kuolemal nyt pit kualemaan" (itsemurhan nimityksiä).

130. "taijan männä hangele" (kuolemaan).

131. "semmoseen haparoentiin se nyt alakaa männäj jo tämä elämä" (kuoleman lähestyessä).

132. "meil vanhad olti kois kuloman az" (oikeus kuolla kotonaan).

133. "meroi miuld mihen otti" (kuolemasta ajatellaan aiheuttajan mukaan).

134. "miä näim mamoin unessan" (kuolleen äitini unessa).

  • "Työ luulet ilolla laulan, riemulleni reuvatselen, em mie vaa ilolla laula, enko riemulla reuhatsele, miul on huoled viiellaised, murheed on moninäkösed, ko miul oltais sirkun siivet, sirkun siivet, sääsen sääret, lentiisin lekottelisin, hautojaisen hauvalleni, kuorijaisen kuopalleni".


    "Jo on männyt silmistäni, vaan ei ole mielestäni, syämel ono syyvessäni, laksois ono maatessa, käen pääl on käyvessä".


    "Em mie laula laulujani, en iloja ilotse, mie ve tuulen tuskijani, harottelen harmijani, mikäpä tuuli pääni päälä, se on isoni huoli, toinen on emoni huoli, kolmas on omani huoli, mikä huoli pääni päälä, sen mie tuulee hajotan, mikä on huoli keskelläni, sen mie vyöllä vyöttelen, mikä on jalkani alla, sen mie tallon jalkollani".


    "Miks on silmäni kipiät, näkemäni näin mokomat, itkin paljo kuollehia, elävii sitä enemmän, sill on silmäni kipiät, näkemäni näin mokomat, poskipääni paistettuneet, itkin paljo itsiäni, elämätäni enemmin, etsin suoltani sukua, aholtani armahia".


    "Ei miun laulella pitäis, ei ilota ensikää, vast miä kullan kuolettelin, maaman maaha saattelin, käsettii viikko leinata, kaksi kuuta kainostella, jo miä viikon leinaelin, kaksi kuuta kainostelin, viel on kynnys kyynelissä, ikkunat itkuvesissä, ukset umpilaineissa".


    "Ei minun laulaman pitäisi, ei iloita kelpajaisi, vielä on kynnys kyynelessä, ikkunat ituvesissä, vielä on jälet jäähtymättä, kalmaheinät kasvamatta, kuin saat jälet jäähtyneeksi, hauta saap alenneheksi, sitte vasta laulella pitää, sitte ilota kelpajaa".


    "En tiiä mie polonen, kuhun kuolema tulee, kuollen maalle vai merelle, kuin mie merolle kuolen, tormin alle toukkajan, laine rannalle ajaa, virta maalle vierettää, linnut miun lihani syövät, kokko luuni korjajaa, karhu luuni kantelee, kun mie kotona kuolen, suku tulee suuni päälle, heimo henkeni lähölle".


    "Ku mie kaaun kaunis neito, punaposkine putonen, siis työ sisot siruset, nostakkaa työ nurmen päälle, pankaat pehmiän patjan päälle, siis työ kantakaa kaunis neito, synnyttäjän syllee, kasvattajan kaulaa".


    "En miä laulella luvvaant, en iloita ensinkää, vast miä kulloin kuolettelin, marjoin saattelin manalle, viel on kynnys kyynelissä, ikkunat itun vesissä, kalman liivat kastumata".


    "Noisin miä leski laulamaa, armotoin iloitsommaa, ei se tiiä yksikää, mitä miun on mielessään, kuta kullan tuumassaan, hyytä hynkky, jäätä jänkky, suot sulliit, maat valluit, aleniit aijan vieret, pehon vieret pimeniit, jäät järvestä sulliit, meroin selkä selkenöö, lähevesi lämpenöö, vaa ei sula miun surruin, ei sula sulallakaa, heltii ei kesoillakaa, ku mään metsää kesoilla, kesk'kesoilla, hein'ajoilla, parahalla paistehella, sinne siis miä tuskain tuullan, sinne halut haroitan, paan miä pajun oksille, lepoin oksille levitän, katajille kaihoelen, kuusen oksille kukatan, ne eivät verka kellekää".


    "Ei miun laulella pittäis, sinä pitkänä ikkäänä, vast miä kullan kuolettelin, marjoin maaha hautaelin, viel on kynnys kyynelessä, ikkunat itun vesissä, kalman liivat kastumata, tuonen tie rohoittumata, kalmoin heinät niittämätä, hauta maaha kaivamata".


    "Meroi miulta miehen otti, kylmä järvi kyntäjään, alto ainoi-syöttäjään, en voi kutsua merrooja meroiks, kutsun kurjaksi joeksi, itetti ihhaalat silmät, vetytti poset verröövät, heitti nuorella iällä, viherällä vartuella, ku miull olliis linnun siivet, linnun siivet, sääsöin sääret, lentäisin leikottelliisin, joka luon luottaisiin, ikä rannan lentelisin, noisisin kiusin kiiskiseksi, luottaisin lohikalaksi, asettaisin ahveneksi, ujuisin meroisen pohjat, käisisin kivoisen juuret, sormisin sorittelliisin, korjaisin kivoit kokkoo, sittoisin silkkiriepuisee, toisin lukkoist kottii, nuoki laain laavitsalle, ojentelen olkiloille, tuon miä katan kankahalla, siis vast äänen äikyttelen, helttehin sanoin sanneelen, siis vien hautaa polloin, kalman liivat kattelen, turkkaelen turpehesse, toisin toittajaan kottii".


    "Kolme lintuu koivun päällä, yks kukku kullen kukku, toinen hopia hokel, kolmas sirkkona sikers, mikä kukku kullen kukku, se oli izmaro isoni, mikä hopia hokel, se oli ehtoine emoni, mikä sirkkuna sikers, se oli sirkiä sisoni".


    "En mie itke muijen nähhen, enko kurta muijen kuullen, itken itkud vuotehessa, heleukset alla vaipan, syli on vettä vuotehessa, vaaksa vettä vaipan alla, miun kurjan kyyneliä, halukkaan halu-vesiä".


    "Ko oliz isoini elossa, tatta maata tallajais, ei uo ilmalla isyttä, taatt ei maata tallaele, jo on kuollut kuusi vuotta, kaonnut kaheksan vuotta, kuollut kuuksi päivyeksi, kaont kaikeksi iäksi".


    "Mänin metsähää kesoilla, kesk-kesoilla hein-ajalla, parraahalla paistehella, makkialla marj-ajalla, haastoin puille, haastoin maille, haastoin haavan lehtoisille, pajatin pajun vesoilla, sinne kurtin kurjat päivät, valitin vaikiad elämät".


    "Tuntuu se armotoin, tuntuu isotoin tyttö, tuntuu emotoin tyttö, kui se männöö kujalla, ei uo armon antajaa, ei uo pään silottaijaa, noisi päivyt, pään silotti, noisi kuu, kassan kaotti".


    "Ettähäll on miun emoini, ettähällä, ylähällä, kaukahalla kantajani, ei sitä uo silmiin nähhä, silmiin nähhä, korviin kuulla, ei sitä sinä ikännä, kuussa kullan päivyessä".


    "Hoitkaa iloiset nuoret, karatkaa kanat matalat, ken on vanhempain varalla, mie olen isotoin tyttö, isotoin oon, emotoin oon, varatoin oon vanhemmista, jo ne on kuolleet kuusi vuotta, katonneet kaheksa vuotta, jo ne on männeet silmistäni, vaa ei oo männeet mielestäni, syämmell on syyvessäni, maatess on maksoissani, käen pääll on kävvessäni, ku miull oltais sirku siivet, sirku siivet, sääske sääret, leppälinnu lennättimet, lentäisi, lekottelisi, kuorijani kuopan päälle, hautojani havva päälle, käsin liivat kääntelisin, sormin sorkkisin somerot, liivat veisin linna tielle, somerot sotirajoilla, nostin nuorii nojalla, tervasvanttuje varalla".


    "La laulan liki lakalla, liki liettä liekuttelen, liki partta paukuttelen, liki salvainta sanelen, ehkä kuulisi emoni, havaitsis mun hautojani, sanois kukon kukkuvanna, emon marjan laulavanna, vast miul johtu mieleheni, ja syttyi syvämmelleni, etähäll on miun emoni, kaukahall on kantajani, sinne on viisi vitsikkoo, ja on kuusi kuusikkoo, seitsemä petäjikköö, kaheksa katajikkoo, yheksä ylös mäkkee, kymmene kylmää lähettä".


    "Nossettelisi mie emoni, liivosta mie liekuttajan, maanalta maire maaman, nostasin nuorien nojalle, tervasvanttujen varalle, käet liival kääntelisin, sormille somerat sorisin, et mie saisin nähhäkseni, kantajani kasvosija, jo on kuolliit kuus vuotta, jo on maassa lahonnut, jo on kaatut puutki päälle, itkin i kaik suruni, paitaelin parveheni, halaelin mie kottiini, ei tuo noussut nossattajani, ei ylennyt ylentäjäni, liivosta liekuttajaiseni, maapovesta maire maalle tuojaiseni, oli kovistut kuorijani, ei uskont miu imettäjäni, ei tullut kottiini miulla kovaosakkaalla".


    "Tiiän syrjän kus synnyin, tiiän kallaan kus kasvoin, ev vaa tii kuhu kuolen, kuolenko mie kuusen alla, vai kaaun katajan alla, ko mie kuolen kuusen alla, eli kaaun katajan alla, linnut miu lihani syövät, kotkat luuni korjaelloot, ko mie kuolisin kotiini, laaittas mie laavitsalla, peräseinät penkin päällä, tulis kultani katsomaa, kaikki suku suun ääree".


    "Viekää viestini emolle, sanat saunoin tuojilleni, tulkoon suku suuni päälle, heimot henkeni lähölle, miun rikkahan rahalle, varallisen vaattehelle, tulkoon suku suota myöten, vellet viljoi vettä myöten, sisaret somerta myöten, älköön sukuni sotiko, miun rikkaan rahutta, varallisen vaattehita".


    "Minä hullu paljo lauloin, paljo mieletöin pakisin, ei oo hullun kieltäjäistä, ankaran ei alentajaista, kiven all on kieltäjäni, maan all on alentajani, kuin miun syntyis syämmeni, vääntyis väljä ramuini, nostasin nuorilla ylös, panisin paasien varalla, maalle saajani majalle, toisin tuojani kotiin".


    "Ken emon unohtanee, ja lanka pollen laittanee, älkää mahtuo manalle, maan päälle maottukoon, manalan matoina syyä, tuonen toukkien imiä, manalan maot punaiset, tuonen toukat kirjavaiset, ei emo unohutettava, lanka polle laitettava, emoi on suusta syötettävä, hartioista hankittava, kätyessä käytettävä".


    "Kuulin koissa kolkettavan, mitä vestät veljyeni, vai vestät sotivenosta, sotiairoja asetat, velloi vasten vastaeli, en vestä sotivenoista, oi Otoi, siarueni, Iriska emoini lapsi, en vestä sotivenoista, vestän kuolleen kotia, maahan menneen majaa, kadonneen kartanoa".


    "Itkit puut, itkit pettääjät, itkit karsikot kattaajat, itkit hongat huolelliset, miun kaihon kassaistaan, kaihon kauvan tehtyään".


    "Mänin metsään kesoilla, keskkesoilla, heinajalla, parraalla paistehella, metsän saarelle sanelin, metsän korvelle konelin, kanna korpi huoliaan, musta lintu muurehent, harakka miun halluunt".


    "Miun ei ole ilmalla emoja, maalla ei maalle tuojaistaan, kelle tuullan tuskiaan, harotan haluisiaan".


    "Tulkaa suku suuni päälle, heimo henkeni lähölle".


    "Tulkaa suku suuni pääll, heimo hengen lähtiessä, tulkaa velloit vettä myöte, siaret somerta myöte, ku tulee vetoinen matka, venehillä tultakaa, kuusin kullatuin venoisin, toisin kuusin kullattomin, ku tulee mainen matka, hepoisilla ajettakaa".


    "Tahoin tautia torruua, mihe otti miu emmoin, tappoi tarkoin neuvojain, ku ei ottaant minnuua".


    "Sukat surmalle luppaisin, kahet kalman vanhemmalle, surma ei tahtont sukkiaan, kalma ei kapukojaan, otti ilmalta issoin, otti maalta maamaiseen, tappoi tarkan nevvojain".


    "Pieneen petti miun emmoin, valehteli vanhempain, sanoi kuuks kuoleva, ja kaheks katoneva, ei kuuks kuollutkaa, kaheks ei kaontkaa, kuoli kuuks päiväksee, kattois kaikeks iäks".


    "Tuli miul emmoja ikkäävä, vaikia tuli vanhempaa, tuli tuska tuutijaa, tuli halu haastamista, mänin emoin havvan päälle, tuossa mie issuin, tuossa itin, tuossa miä haastelin haluunt, emoi havvasta havaitsi, mitä itet tyttäreen, manuelet marjueen".

     

    "Sannoot laulava ilolla, en miä ilolla laula, laulan huolen väellä, miulle sannoot muureheent, miul on itkuisat illoont, virteent veoin sekkaist, en tiiä miä polloin, kui miä ikkään vietän, vietänkä itkulla ikkään, itkulla ikä pitempi, ilolla ikä lyhempi".


    "Mänin emon hauan päälle, käin mie tuohon istumahan, istumahan, itkemähän, luulisin emon tulevan, virstan vastahan mänisin, kolmannen kovasti käisin, rikkoisin risuiset aiat, särkisin säre veräjät, niin mie kaulahan mänisin, sekä suuta suikkajaisin, sekä kättä käppäjäisin".


    "Kalat kaikki huolestuu, ahvenet alas mänöö, mie oon hoikka huoliani, mie oon musta murhettani, en mie laulella luvannut, iloita sinä ikänä, kuoltua hyvä isoin, vaivuttua vanhempani, viel on mullat muuttumatta, käsin mullat kääntämättä, kun miun syntyisi sylein, vääntyisi vähä väkeni, niin mie mullat muuttelisin, käsin mullat kääntelisin, sormin poimisin somerot, päältä ismaro isoini, päältä varsi vanhempaini, ei synny miun sylein, ei väänny vähä väkein, sormin poimoan someroita, käsin multii kääntämään,  kulmill on kulo punanen, silmill on savi sininen, heliäinen hiekka päällä".


    "Silloin itkin ilman syyttä, ilman vaivoitta valitin, kun itkin emon sylissä, kaljun kantajan käsissä, nyt ois syytä itkemistä, vaivoja valittamista, ei oo miusta itkiäistä, miks ei tappanut miuista, kuoletellut kolmesöisnä, kaotellut kaksiöisen, sill ei tappanut miuista, kuoletellut kolmeöisnä, kaotellut kaksiöisnä, vaaks ois vaatetta pitänyt,muruinen muuta maata, mie oon surman suututtanut, tauin vastaan tapellut, sill ei tappanut miuista, kuoletellut kolmiöisnä".


    "Suot sullaat, maat valluut, kesäheinät heltiäät, alenovat aian vieret, talvikukkulat kulluut, lehti puuhun puhkiaa, lehti puuhun, ruoho maahan, ei sula miun surmin, ei sula sulallakaan, helti ei kesollakaan, suu laulaa miull poloisell, suu laulaa, syän surroo, syän syttä poltteloo, mieli tervaa tekköö, siit vast uskosit olis, kun ois vatsain halaista, syämess on miull poloisell, syömess ois vakka syttä, vakka syttä, toinen tulta, kun ois kuumia kiviä".


    "Siian tiiän, kussa synnyin, siian tiiän, missä synnyin, ajan kaiken, kussa kasvoin, vaan en tiiä, kussa kuolen, kussa kuoleman pitää, kuolenko korpin kotiin, vain variksen vainiohon, haukkako miulle hauan kaivaa, korppiko miulle koulun kantaa, linnut luitain lukkoot, varikset varasteloot, pienet linnut peittelööt".


    "Mitä tehneen mie poloinen, tämän suuren huolen kanssa, ja mustan murehen kanssa, vain vajonen valkiahan, vain tunkenen tulehen, en oo musta luonnon musta, en oo musta emon tekemä, en oo musta pesemä tyttö, mie olen musta murhettain, huoli hoikaksi vetää, murhe muita mustemmaks, kaiho muita kaihemmaks".


    "Niin sanoi miun emmoin, sanoi kuuksi kuolevaks, kaheksi katonevaksi, kuoli kuuksi päiväksi, katos kaikeksi iäksi, heitti miun kiuruks kivolle, rastahaksi rauniolle, peippuseksi pientarelle, muut tytöt tyvelle laitto, miunpa laitto latvasell, yksin lintu lentämään, yksin pyyn pyjertämään, kuhun tuuli tutjuttaap, tahi varpa vaarahtaa, sinne tutjahan miekin".


    "Ei miun laulella pitäis, eikä ilota kelpajais, kuoltua hyvän emmoin, vaivottua vanhempain, kaottua kantajain, vasta emmoin kuolettelin, maamoin saattelin manalle, viell on kynnys kyynelissä, ikkunat iki vesissä, patsas mielillä pahoilla, viel on mullat muuttumana, palttinat ryvettymättä, nurmi kaunis kasvamatta, luulisin emmoin tulevan, virstan vastahen menisin, toisen virstan polvillain, kolmannen kupehillaan, aitoi alentamahan, veräjiä aukomahan, tehettäisin hopeat sillat, kulta patsahat panisin, hos olis suu suen veressä, tok mie suuta suikkajaisin, hos olis kärme kämmenellä, toki kättä käppäjäisin, hos olis karhu kaklan pääll, toki kakloihin menisin".


    "La laulan suuruisen virren, haluvirren virrettelen, suu kuin on suruu täynnä, kakla mieltä karkiaista, pää täyn päivii pahoi, kulkku kurjii sanoi, kuin muun kääntyisit kääten, sopihuisit sormueni, voisi vähä voimaiseni, tekisin surusta suitset, päitset päivistä pahoista, mustan rauan muurehista, harjan valkean haloista, sattulan kylän sanoista, ei käänny miun käteni, eik sopihu sormueni, voik ej vähä voimaseni, kannan mie suulani surun, kannan kaihot kaklallani, kuhu suutinen surun, kaotan karkian, mään metsään kesolle, lehen kannon kasvaessa, puhetessa putken juuren, sinne mie tuskain tuulan, pajun oksien panelen, lepän oksille levitän, koivun oksille kohennan, haavan oksille harotan".


    "Mitä tehnen mie poloinen, kuta tehnen kurja lapsi, tämän suuren huolen kansa, tään suuren surun keralla, sullaapi lumi sulalla, heltäjää kesä varilla, ei sula minun suruni, ei sula sulallakaan, ei heltä kesälläkään, ei heltä kesä varilla, vaikka päivä paistakohon, tahi kuu kumottakoon, enemmän minull on huolta, kuin on korvessa kiviä, kangahalla kartikkoi".


    "Ei se mittään tiiä, kuka ei miestä kuoletellut, hattupäätä hautaellut, myssypäätä mykräellyt".


    "Tuo on hoikka luonnon hoikka, ja on musta luonnon musta, ja on kaito luonnon kaito, en oo hoikka luonnon hoikka, enk oo musta luonnon musta, enk oo kaito luonnon kaito, miä uon kaito kaihojaan, ja olen hoikka huoliaan, musta muurehoisiaa".


    "En miä laulaa luvannut, sinä ilmoisna ikkään, kuunna kullois päivinnäin, illall miun issoin kuoli, eglis aamun emmoin, viel on kynnys kyyneliss, ikkunat ikivesiss, viel on mullat muuttumata, käsimullat kääntymätä, silmill on sininen ruoho, kulmill on kulo punnain, saap siit kiini kieloin olla, huulet ummessa levätä, tuonpa mussan mullan all, sinisen saven sisäss, ei uo miulla kurjaisella, ei uo kurjalla tytöllä, sanan helle heittäjäist, pään sorian silittäjäist, ei uo turvaa tuvass, armoo ei katoksen all, tuli tuuli, toi se turvan, ahavaine anto armon, korvess on miun kottiin, marjavarsilla maijain, tuuli usta tutjuttaa, ahavaine liekuttaa".


    "Ei miun laulella pittäis, paljo oon painant surruja, harmiloja oon hautaellut, ku ois sirkoin siivet, sirkoin siivet, sääsin sääret, lentäisin, lepoittelliisin, tuonen ikkunan aloille, miä emoin havvan päälle, kalman päälle kantajain, ku miun syntyis syllein, ja miun vääntyis väkkein, sormin poimisin sommeret, käsin mullat kääntelisin, ja emoin havvan päällä, kalman päältä kantajain, tietäisin emoin tulovan, virssan vastaan mänisin, puolet maata polvillaan, hos ois karhu kaglan päällä, siitki kaglaa hakkiisin, hot ois käärme kämmen päässä, siitki kättä kääppäjäisin, hot ois veressä suukkoin, siitki suuta suikkajaisin".


    "Ei miun laulella pittäis, ei iloita ensinkää, viinnä, kuunna vuotuena, sinä ilmoittu ikkäänä, tuon suuren surun perästä, haikeen halun taaitse, vast myö kulloin kuletimma, marjoin saatoimma manalle, viel on kynnys kyynelissä, patsas mieloilla pahoilla, ikkunat iki vesissä, pöytä viinoin virteessä, silloin viimoin on silmin nähty, ku lie kirstu kiini pantu, vaskinaagloilla napattu, tinanaagloill tikkaeltu, mitä tehä, kuin elellä, kuin elellä kurjan lapsen, monikahto noin sannoo, äärestä ajattelloo, tuo laulaa ilouttaa, laulaa mielii hyvvii, laulaa päähän valkehutta, ja sanon sanan tään, yhen värssyn väännän toisin, en laula ilouttaa, enkä mielii hyvvii, laulan suulla surkealla, mielellä palanneella, suu laulaa, syän surroo, mieloi tervoi tekköö, syän syttä poltteloo, ja sanon sanan tään, kun ois seppänä settoin, takojana velvyein, takkois surusta suitset, päitset päivistä pahoista".

  • "Vaik laulan yheksän yötä, päivän pääle kymmenettä, itkuisat on miun illooin, virteein veen sekaaist, en laula iloisuttaain, enkä mieleein hyvvyyttä, syvämeein lempeyttä, laulan mieleein pahhuutta, syvämeein surkeutta, suu laulaa, syvän surroo, mieloi tervooi tekköö, syvän syttä poltteloo, syvämees on vakka syttä, mielees on mitä kuttaai".


    "Mitä on mielesi kurja, mitä on syän kipiä, ei oo ilmoilla emyttä, taatta maata tallaamassa, jo se on kuollut kuusi vuotta, kaonnut kaheksan vuotta, jo se on männyt silmistäni, vaan ei uo männyt mielestäni, käen päällä on kävvessäni, maksoilla on maatessani,  syämmellä on syyvvessäni".


    "Miun sirkkuni sissoni, ehtoisa emom lapsi, noisitko aamulla varahin, enne kuun kumettimista, enne kukon laulamista, kävitkö taattas havvan päällä, emois kylmiin kalmoin päällä, käsin liivat liikuttelit, sormin sirkelit somerit, nossitko armasta hauvastani, kallista kalman pohjastani".


    "Nouse, marja mammaseini, havatse sie havvastaisi, neuvo minnu elämälle, mie oon lapsi nuorukkaine, maailmassa onnetoin, ei ole kuka armahtajaisi, kui nousen mie aamulla varraa, vesillä mie silmät pesen, kyynelillä kastelen".


    "Eipa, tiijä yksikää, ymmärrä yheksänkää, kui on suuret miun surruin, kui on mustat murhehein, susi käyköö surruu, karhu huolta kantamaa, kanna korppi huoliain, lintu musta murhettain, kanna kaivoohe sullaa, kaivoohe kalattommaa, aivan ahvenettomaa, kuin kannat kalallissee, kalat kaikki huolistuvat, ahvenet alas männööt, miunpa hoikan huoliani, linnun mustan murhettain".


    "Oi sie surma, kuin oot julma, oi sie kalmo kuin kamala, oi sie murhe ku oot musta, ku otit emon miulta, tapot taite neuvojan, oikije opettajain".


    "Tul tuo surma, sukkajalka, tappoi miulta suloisen sulhon, sohvi vilahti itkemähän, siit valittelin vaikijasti, sekä itkin intelästi, siit ajattelin aikojain, kuhun mie kulen, kurja vaimo, ei uo turvoo tuvassa, armoo ei katoksen alla, nyt on leski, nyt on leino,  nyt olen valaton vaimo, illat itken ikkunoissa, aamut aidan porraspuulla, en kuullut kukosta nousta, harjalinnusta havaita, kului tuosta viikko toinen, ei vaan kuulu kultojani, maan alt ei mantsikaista, kiv on kova korvan alla, paas on paksu pään aloitta, nurmi kaunis kattehenna, kasvoit kuuset kulmaluille".


    "Miun on itkuist illoin, surullist on suusannain, iloss ois ikä lyhempi, rallatell ois rattosampi, itkien on ikä pitempi, aika on surren surkiampi".


    "Niinhän se mie poloine poika, poisi jouvvuin joukostaine, sirosin sisosistaine, poisi vierin vellostaine, niinkun puu pinosta vieri, halko röykystä hajois, munaine kanan pesäst, kivi saunan kiukuvast, halon sais röykkyy vaik hakata, kiven sais saunan kiukuvaa, munasen kanan pessää, mut mistäs mie emoista etsin, kustas katson kantajaist, ennää emoist en oo näht, silmilläin siittä päivin, kerran lie maahan pantu, peäälle kans kallistettu".


    "Soria oli meressä sorsa, soriamp oli soutajaini, kaunis ol meren kajava, kaunihimp ol kantajani, valkia ol meressä vaahti, valkiamp, ol vaaliaini, puhas ol pulpukka joessa, puhtahamp ol puolellani".


    "Sijan tiijjän, kussa synnyin, ajan kaiken, kussa kasvoin, en tiijjä sitä sijaista, kuhu kuolemaa pittää, kuhu henki heitetää".


    "Jos mie kuolen korven piähän, kuavun kankaan nennään, tuota toivon tuon iijjäin, kaiken kasvanta-aijjain, kuin mie kuolisin kottii, ison ikkuna aloille, pöyvän piähän pötkähtäisin, ei tuota suku surisi, heimokulta hellähtäisi, jos mie kuolen korven piähän, kuavun kankahan nennää, ni tuota suku surroot, heimokulta hellehtiit, itköö imettäijjäin, kaihovaa miun kantajain".


    "Lak mie kuolen korpesee, miun on korvessa kottiin, marjovarsiil on maijain, suvet syövät salvamiist, revot reijistä reppiit".


    "Jos kuolen korven peähän, koaun kankahan nennään, soavat korvet lonkkumista, mustat linnut muistamista, suet suojaan miun vettäät, karhut marjakankahalle".


    "Korpi miulle koulun kanto, harakkainen hauvan kaivoi, jänis jätti jäähyväiset".


    "Järrell on jänis aholla, järremmäll, oon mie poloinen, syän on kylmä kyyhkysellä, kylmemp on miun mittäin, raskas miel on rastahalla, raskaamp on miun mittäin, muill on turvat, muill on armot, miull on turva turpehessa, musta multa vuotehena, kivi kylmä pään alaisna, soria nurmi kattehena, kaunis kaste nurmen päällä".


    "Illat itkin ikkunois, oamut aija seipähis, puolin päivin porstuas, kuukkauen kujan peräs, talven tallin rappusil, emojain on miun ikävä, halu lapsen hoastatella".


    "Kyll heitti miun issoin, ko on heitti kuoltuaan, maja maahan mäntyään, mihin tuuvitat tulloot, kaalaat eukon kannettuiset, hää heitti perintöpellot, heitti kaikk nimikkoniityt".


    "Ei miun laulaman pitäisi, ei enää iloitsemani, illalla isäini kuoli, vasta kuoli vanhempani, viel on mullat muuttumata, pienet heinät peittymätä, kupehille kuuset kasvoit, haavat kasvoit hartehilla, kivi kova korvan alla, paasi paksi päänalanen".


    "En oo hoikka luonnon hoikka, mie oon hoikka huolen hoikka, en oo musta luonnon musta, mie oon musta murhettain".


    "Suot sullaat, maat valluut, lätikköist lämpiäät, meren hiekat heltiäät, järven rannat raukiaat, suuretkii meret sullaat, ei sula syän suruine, ei sula sulallakkoaa, heltii ei kesäläkkää, kesän lämpymälläkeää, mingän on päivän lämpymämp, sen on vatsain miun vilump, syvämmein on surkiamp, kuin muille pyhä tulloopi, niin miule suru tulloo, miun on mielein vaa pahemp, syvämmein on surkiamp, niinkuin miehen tappajalla, tahk uron upottajalla".


    "Huh, ku miul on huolta paljo, enem on miulla huolta, ku on kuuses käppyi, petäjäs helpehii, katajas karpehii, huol huonoks vettää, kaiho muita kaiemmaks, murhe muita mustemmaks, em mustuis emon puhetta, mustuis löylyn luomatuutta, enk ois saunan soamatuutta, mie om musta murhettain, musta murheen alaine".


    "Miun mielein mitä tekköö, miel on tervaa tekköö, syvän syttä poltteloo, ei sysi syväntä syrrä, eikä terva mieltä keännä, mult suru syämmen syöpi, harma vatsan halkasoo, paha miel mielen keäns, suru tuottaa sannoi, suru lasta itkettää".


    "En oo musta luonnen musta, enk oo kaita luonnen kaita, ei musta oo emon tekemä, mie oon musta murhettain, mie oon hoikka huoliain, mie oon kaita kaihojain, huolet huonoks mun vettäät, murheet muita mustemmaks, kaihot muita kaiemmaks, kekälettä kehnommaks, en oo saunan soamattuutta, enk oo löylyn lyömättyyttä".


    "Suruissain mie suotta laulan, ikävissäin iloitsen, silloin itkin ilman syyttä, ilman vaivatta valitin, ko istuin emon sylissä, kaljuin emon kainalossa, nyt ois syytä itkemistä, vaivaa ois, valittamista, kelles mie syyni itken, kelles vaivain nyt valitan, etähääl on miun emmoin, etähääl on pyy salloo, kelle vien vetist silmät, kannan silmät kastuneet, haletkoot miun halluin, haletkoot haastamatta, pakahtukkoot mielpahhain, pakahtukkoot panematta, mieko miitin mielellein, ajattelen aivollein, entistä elämäjjäin, muistan muita aikojain, ni vesj miun vieröö silmillein, putovaa polvillein, nii olj entine elämä, ko kesone päivän nousu, nii nyt on nykyne aika, ko syksyine yö pimijä".


    "Mie en tiiä itsekkää, mitä tehhä, kuin elellä, tämän suuren huolen kans, ja suuren surun keralla, surun jätti surmavuosi, kalmavuos suuren kaihon, mien keäent laulamaa, en kuunna kukahtammaa, viel on kynnys kyyneleis, ikkunat ikuvesissä, vast mie kullan kuolettelin, hautasin halatun miehen".


    "Kuhan mie itse huolet hoian, ja itse surut sureksin, itse kannan kaihueeni, minkän huolen itse huolin, se on huoli huolittuna, minkän itse kaihon kannan, se on kaiho kannettuna".


    "Jos huolin tämänki huolen, tämän murhen murenan, kyllä tuuli toista tuopi, ahavainen anteloopi, meren aaltonen aijaa, meren tyrsky työntelöövi".


    "Niin on miula mieli musta, kuin on musta mustikkaine, niin on miula syvän sinine, kuin pimijä pilven reuna".


    "Kuin olin ison kotona, kantajain kartanossa, olin kun tuore tuomen kukka, olin kun omenan kukka, tahi kaunonen kanerva, tai kun puola puoli kypsi, käkenä kävin metällä, kukkujoina kukkuroilla, kuin oisin vielä vuuen ollut, ja vielä toisen käjennyt, kukkunt oisin joka petäjän, joka lehen leilettänyt, joka varvan vaaputtanut, vain ei käynyt kun käkesin, surma miun surulle saatto, kalma mielen kallalleni, kuin otti opettajain, taitto taiten neuvojani, vaikka mie käkenä käjesin, niin en saanut käkenä käyä, kukkuralla kukkujana, surma surulle saatti, kalma mielen kaihoseksi".


    "Mie kovast polone poika, kovin itkin kuollehii, enemmä elänehii".


    "Tuota toivoin tuon ijjäin, kaiken kasvanta aijjain, kuin mie kuolisin kottii, pyörän piähän pötkähtäisin, issäin ikkunan aloille".


    "Kie ku kullan kuolettelen, hattupeän hautajaan, myssypeän myyräjelen, panin moate marjuein, panin lievinän levätä, kasvoit hoavat hartioill, petäjät perälihoille, kasvoit kuuset kulmillei, petäjät peräliholle, kiv on kova peänalane, halko hartian alane, silmil muhii multa, peän pääl heliä hiekka".

  • "Suru virret suuhun tuop, ikeväinen itkettää, huolet lasta laulattaat".


    "Enhä mie ilolla laula, en remulla reuhajele, laulan suurella surulla, mielalalla melkiällä, miull on itkuset illoin, surulliset suusannain, virrein on veen sekaiset, vesitilkat virsissäin, lauluissain on lammikkoiset, ikävissäin iloitsen, pooan pahoissa mielissäin".


    "Enhä mie ilolla laula, en remulla reuhajele, sen sanan sakkeyvell, en pakinan paljouvell, enkä äänen äijyyvell, laulan suurella surulla, mielellä alakululla, mielalall milkiäll".


    "Itkuset minun iloni, surulliset suusanani, ves on tilkat virsissäni, lammikoiset lauluissani, haastan suulla surkealla, sulo suutaïn avata, kesälinnun kieloistaini".


    "Suot sulliit, maat valluiti, lätikköiset lämpesiiti, melkoset meret sulliiti, pian lammet laukesiiti, ei sula syvän surunen, ei sula sulallakkaane, helti ei kesälläkkääne, käsö-lämpömälläkääne, minkä päivät lämpömämmät, sen on vatsain miu vilumpi, minkä aika kallehempi, sen on mielein pahempi, syvän kylmä kyyhkysellä, syyvess kylän kekkoo, vilu vatsa varpusella, juuvess villuu vettä, vilump on miu poloisen, vilump on miu mittäi".


    "Ihalaistain on ikävä, murhe musta kulmastain, ei miu kuulu kultajain, ei heläjä hertastain, ei kuulu kujalla käyvä, pilkkoo ei pinolla puita, kalkkoaa ei katoksen alla, kuin mie katson illan tullen, illan tullen, maata käyven, havatess on haikiampi, muill on kultaset kotonna, kaunukaiset kartanossa, miu ei kuulu kultajain, oi heläjä hertastain, miull on suureksi suruks, illat itken ikkunissa, aamut ajan seipähissä, puolet päivät porstuviss, kuukauvet kujan luhilla".


    "Isoistain on miun ikävä, kaiho suur kantajaista, suru syvämen syöp, varsin vatsan halkasoopi".


    "Kuin se lienöö on parempi, kui se lienöö kunniampi, lieko kuolla vai ellääne, vain parempi pakkoo lie männä, paremp on pakeneminen, ennenk nuorra kuoleminen".


    "Jo on kuuset kulma-luilla, haavat suuret hartioilla, kulmill on muhia multa, silmill on heliä hiekka, vesat varpaihe väliss, nurm on nuori kattehenna, kiv on kova päänalane, halk on hartian alanen".


    "Jos tuo kuoli, niin jous tuo kuolla, kyll tuon kylä korjajaa".


    "Tiellä kuoli miun isoni, tiellä varsin vanhempani, ei ollut sukuu suunaloilla, heimo hengen lähtiessä".


    "Eihän se mittään tiee, ei kutta arvajele, ken ei kuoleta emmoo, poaa ei maata moaammoistane".


    "Sano seppo Ilmarinen, sinne mieleni meneepi, kotihin kuolemaan, elomaille entisille".


    "Mi oñ tuonut tuonelahe, rauta om manalla tuonut, rauta oñ tuonut tuonelahe, mi oñ sium manalla tuonut, mi oñ tuonut tuonelahe, tuli om manalla tuonut, tuli oñ tuonut tuonelahe, mi oñ sium manalla tuonut, mi oñ tuonut tuonelahe, vesi on mun manalle tuonut, vesi tuonut tuonelahan".


    "Tuo on vanha Väinämöini, itse noin sanoikse virkko, elkeät vasta nuoret miehet, süüttä manalla männä, kuolematt tuonelah".


    "Otsas on oravi kuuset, pääll on kuset kukkalatvat, jalois on jalot petäjät".


    "Haap on kasvat hampasta, leppä leukaluun nenästä, kulmista kumiet kuuset, paju pehkot alta parran".


    "La kaivaat miulle suuren havvan miulle halukkahalle itselleen, la miun tukkijaa toonelle turuloille tusakkahan, la miun hautajaa i lepänoksii onnettoman itsiään".


    "Sano lieto Lemmingäinen, ne on surmat lasten surmat, ei parta suun urohon".


    "Mie kävin kätkelikköaikana kalliin kantajani salvomilla, ikä patsaalla painuttelin paljopäiväkäs, ikä salvomen kans haastelin".


    "Aina sitä aamusta elävi, vain illasta on kovin ikävä, kuin on kuollut kumppalini, vaipun vaippani alaini".


    "Oi ukko, utunen ukko, tuopa vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, kut on kauan maassa maannut, viikon mullissa viruttu, havusilla vuotehilla, risusilla pääaloilla, niillä muinen liiat liikku, pahat tauit taantelihen, isuon saamilla sanoilla, vanhemman varustimilla".


    "Pyyhi pois pyhät kipusi, pyhät soastat sammentele, pyhät lainnehet lakase, pois ihosta imehnäraukan, karvasta isokapehen, emon tuoman ruumihista, vaivasesta vartalosta, ei jouva emo manalle, eikä poika tuonelahan".


    "Toattois on koissa kuolomassa, hengiäh on heittämässä".


    "Toatto moaha viedänehe".


    "Maammois on koissa kuolemassa, kuolkohos on voikahos, milläpä häntä pestänee, suloi veellä pestänee, milläpä häntä valeltanee, olut veellä valeltanee".


    "En tieä sitä sijoa, kussa kuolema tulevi, iän kanta katkiavi".


    "Nuku nurmelle hyvälle, honkat päällä huojumassa, kuuset päällä kuulemassa".


    "Voi mie polonen piika, koin olt kuolless kotona, lässä henken lähtiessä".


    "Ei miun laula pitäis, ei iloita ensinkää, miun o suuhui suruss, kielen o huolen kirjaviss, surulliset o suu-sannain, virttein o veen sekaiset".


    "Voi minä polonen piika, ko en olt kuollessa kojissa, läss en hengen lähtiessä, olt en luona luopuessa, suun alle sukertamassa, alle leuvan luatimassa".


    "Voi mie polone piika, ko en olt laps laulamas, lässä henge lähties, miul ois olt virttä viisi, kuusi, sata seitsemä sannaa, emole evääksi panna".


    "Kohan mie milloin kuolen, pittää panna piippu kanssa, mie kun hauasta havaitsen, saisin savvuu vettää, vaimo vaste vastajaapi, älä tuumi tuolasii, ei ole tulta tuonelassa, tuonne pittää tulukset panna".


    "Mie itken iijäi kaiken, ajan kaiken kaikattelen, kui se kuol miu kumpaliin, ja vietii miut se vierusmiesi, en olt luona luopues, läsnä hengen lähties".


    "Itkin kauan kuollehia, enemmän elännehiä".


    "Kun ennen emoni kuoli, itkin vuoen, itkin toisen, itkin kohta kolmanenki".


    "Ensin kuoli isoni vanha, sitä itkin vuosikauen, sitte kuoli emoni vanha, sitä itkin kaksi vuotta, sitte kuoli sulho nuori, sitä itkin iän kaiken".


    "Tuli miull ikävä tuska, halu tuli kerra haastamaa, mäni haual itkemää, siel mie istuin, siel mie itkin, siel mie haasta haua kans".


    "Sijan tiesin mie polonen, sijan tiesin, kussa synnyin, ajan kaiken, kussa kasvoin, en tiije sitä sijaista, kuhun kuolema tulluo, kuhun henki heitetiän".


    "Sian tiiän kussa synnyin, ajan kaiken, kussa kasvoin, en tiie sitä siaista, kuhun kuoleman pitteää, kuolen suolle vain o maalle, vain o pitkille vesille, kui mie kuolen korven päähän, koaavun kankaa nenneää, kui mie kuolen korven päähä, saavat lintuset lihhoaa, varikset varrii vertä".


    "Äsken poika poik olisi, kui emon elättelis, maamon maaha saattelis".


    "Ei miun laulella pitäisi, ei iloita ensinkää, kuol tuo miun hyvä issoin, koaao tuo miun kantajain, ussei vaa miun poloisen, suru särkee syvämen, murhe mielen muutteloopi, kaihe mielen kallistaapi, huol on pääh harjajaapi, vuotehe miun voivottaapi, kattehe miun kaikattaapi".


    "Voipas mie poloine piika, ku en olt kuolleen koton, lässä henken lähtiessä, suun alla sukertamassa, leuvan al likertämässä, kättä moahan painamassa".


    "Kum mie kuolisin kojttii, koatusin katoksen alle".

  • Henkilötiedot

  • Tagipilvi